Nappi 29.7.2008-14.1.2021

Reilu 12 vuotta sitten perheeseemme muutti ihana Suomen lapinkoiran pentu. Se oli terhakka ja iloinen. Se antoi jo pienestä pitäen itsestään hyvin älykkään vaikutelman. Samana vuonna meille oli syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi. Nämä kaksi ovat kasvaneet näinä vuosina yhdessä, vaikka eivät olekaan niin paljon olleet yhdessä. 

Silloin koko perhe mietti yhdessä pikkuiselle pennulle nimeä ja minun ehdotukseni, Nappi, hyväksyttiin. Pennulla oli nappisilmät ja iloiset valkoiset valesilmät. 

Nappi rakasti luontoa ja innoissaan juoksenteli vaikkapa jäällä. Sukset olivat ihmeellinen asia - suksen kärjet kun ilmaantuivat lumesta, niitä piti haukkua ja ihmetellä. 

Uimisesta Nappi ei pitänyt. Houkuttelemalla sen sai joskus veteen niin, että maha kastui, mutta ei siitä eteenpäin. Olisiko pentuna laiturilta veteen putoaminen aiheuttanut sen. 

Veneeseen Nappi tuli, tosin pienellä houkuttelulla, mutta kesäisin olimme yhdessä vesillä ja kuumalla ilmalla Nappi nautti viilentävästä tuulesta täysin siemauksin. Se piti muutenkin mökkeilystä. Lempipaikka oli terassilla juuri siinä kohdassa, mistä näki joka suuntaan.

Napilla oli vuosien mittaan pieniä terveysongelmia, mutta ne eivät menoa haitanneet. Verikorva oli meillekin uusi asia: Korvalehteen tuli jonkinlainen verenpurkauma, mikä jätti loppujen lopuksi korvan kärjen alas ja näin Napista tuli ”luppakorva”.

Tässä korvat ovat vielä pystyssä ja yksi lempileluista saa kyytiä.

Nappi viihtyi ulkona, niinkuin paimenkoiran kuuluukin. Se katseli ympäristöään yleensä kopin katolta. Se näki jo kaukaa, kun joku meistä tuli kotiin. Se sai ihailijoita tiellä kulkevista ihmisistä. Huomasimme useinkin joittenkin ihmisten pysähtyvän katselemaan sitä. Se tuli iloisesti, häntä heiluen kopin katolta alas, kun tulimme kotiin. Se oli tottunut silloin tulemaan sisälle. Itselläni on epäsäännöllinen työ eli menen joskus myöhemmin töihin, silloin Nappi oli seuranani. Se kuunteli arvostelematta laulamista, lohdutti surussa ja iloitsi mukana. Se paimensi lapsenlapsia: Kun pieni ihminen kulki sen mielestä liian kauas, Nappi kulki perässä, siirtyi lapsen eteen ja käännytti hänet takaisin - paimenviettiä selvästi. 

Lapinkoira on yleisesti ottaen hyvin terve rotu. Toki niilläkin on jotain perinnöllisiä ja ihan omiakin sairauksia. 

Vajaa kaksi vuotta sitten Napilla todettiin verikokeessa todella korkeat maksa-arvot. Tuolloin eläinlääkäri antoi odotusarvona muutaman kuukauden elinaikaa. Mutta hoitava kotiruoka sekä lisänä eläinlääkärin suosittelemat maksasairaan koiran ”pavut” antoivat yli puolitoista vuotta yhteistä aikaa lisää. Keittelin Yrjölän puuroa ja vältettiin liiallista proteiinia. Liikuttiin ja leikittiin. 

Jokin aika sitten Napista alkoi huomata, että kaikki ei ole hyvin. Silmiin tuli surullinen katse ja näytti, että sillä oli ehkä kipuja. Kuitenkin Nappi jaksoi kävellä vielä pieniä lenkkejä päivittäin ja makuulta ylös se nousi ihan hyvin. Kopin katolle, lempipaikalleen se ei noussut enää lainkaan. Ulkona se suuntasi pian koppiin ja katseli vain oviaukosta maailman menoa. Se oli outoa käytöstä.  Näkö ja kuulo heikkenivät entisestään. Se viihtyi sisällä perheen kanssa vain pieniä aikoja ja viimeisinä päivinä aika jäi enää korkeintaan puoleen tuntiin, kunnes se halusi taas ulos - tämä ei ollut lainkaan tyypillistä tälle seuralliselle kaverille. Syöminen ja juominen vähenivät päivä päivältä. Parina viimeisenä päivänä vain raaka maksa ja nakki maistuivat. Nappi kuitenkin ”halasi” ja lipaisi vielä viimeisenäkin aamunaan kuin hyvästiksi lähtiessäni töihin 🐾. 

Se asteli viimeistä kertaa eläinlääkärin huoneeseen pelotta, kuin ajatellen, että täältä on ennenkin apu tullut. 

Niin tuli nytkin.

Lasken sinut lepäämään.

Et tunne kipua enää.

Tassujesi ääni vaimenee,

ei ole enää hätää.

Nyt saa väsymys voittaa,

ei ole pakko enää jaksaa.

Voin tulla sua vain saattamaan.

Meillä oli niin monta hyvää, yhteistä vuotta. Kaipaamaan jäämme tassujen ääntä, iloista tervehdystä ja pehmeää poskea, sitä että Nappi vain oli. Nyt on kovin tyhjää, yksi perheenjäsen on poissa. 

Muistot jäävät elämään

                                                             Nappi on jälleen kotona.

Entä jos?

Ihminen ennakoi asioita luontaisesti. Hän miettii tulevaisuutta, peilaa menneeseen, varautuu pahimpaan. Säästää pahan päivän varalle tavaroita ja rahaa. Se on hengissäpysymisstrategia jo esi-isiemme ajoilta. Tulevaisuuden tutkijat ennakoivat, he yhdistävät faktoja ja mielikuvitusta, karkeasti kuvattuna. He seuraavat uutisia, lukevat tilastoja ja tutustuvat menneisiin sekä tuleviin trendeihin. He pyrkivät ennakoimaan toimintatapoja, entä jos? Entä jos uusi vuosi 2021 olisikin kuten ennen, vaikka vuoden 2019 kaltainen? Entä jos poikkeuksellinen, vuoden 2020 kaltainen, aika jatkuu? Entä jos kehitys pysähtyy tai talouden tasapaino heikentyy entisestään? Entä jos Mäntyharjusta tulisi Etelä-Savon edistyksellisin kunta? 

No, siitä ei taida olla pelkoa nykyistä kehitystä seuratessa.

Tosin, keskeinen ajatus tulevaisuuden ennakoinnissa on, että itse voimme vaikuttaa teoillamme siihen, millaiseen tulevaisuuteen olemme menossa. Jokainen on vastuussa tekemisistään ja vaikka emme voikaan vaikuttaa kaikkeen, moneen asiaan silti voimme. Kun tarpeeksi tahtoa, mennään vaikka läpi harmaan kiven. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin halutessaan.

Unelmointia unelmakartan avulla 

 Unelmakartta on kollaasi omiin unelmiin ja toiveisiin liittyvistä sanoista, lauseista ja kuvista. Se ei ole pelkkää askartelua vaan se on päämäärähakuista haavekuvien piirtämistä paperille. 

Unelmointi on tärkeää sekä jokaisen henkilökohtaisessa elämässä että työelämässä. Unelmakartan teko on yksi keino tehdä unelmista näkyviä omien unelmien ja toiveiden hahmottamiseksi. Se voi auttaa muuttamaan elämää paremmaksi, ponnistelemaan unelmiensa eteen. Mikään menetelmä ei muuta elämää ilman omaa työtä asian hyväksi. Psykologi Anu Tevanlinna pitää oman elämän suunnitelmaa järkevänä. ”Life design tehdään siten, että paperille kirjataan suunnitelma siitä, millaisen elämästään haluaisi. Sen myötä alitajunta ohjaa näkemään ympärillä suunnitelmaan liittyviä mahdollisuuksia. Katsomme maailmaa oman suodattimemme kautta. Kun olemme sanoneet ääneen tai kirkastuneet itsellemme jonkin toiveen, alamme tarkkailla elämää myös siitä näkökulmasta ja ehkä huomaamme sellaisia tilaisuuksia, jotka muuten ohittaisimme.” (Lainaus HS elokuu 2020, ks.lähteet)

Elämä vie usein mennessään. Omat tarpeet ja toiveet jäävät usein taka-alalle, kun päälle puskevat toisten tarpeet ja työn vaatimukset. Unelmakartta voi auttaa nostamaan omia toiveita esille ja pysähtymään niiden ääreen. Ajoittain olisi hyvä tehdä oman elämän suunnitelmaa ja lähteä tavoittelemaan unelmiaan ja toiveitaan, jos se on mahdollista sen hetkisessä elämäntilanteessa ja resursseissa. Omien unelmien tiedostaminen on psykologi Tevanlinnan mukaan askel kohti niiden saavuttamista. (https://www.anutevanlinna.com/blogi). Psykologin mukaan unelmointi voi olla hyödyllistä etenkin silloin, kun elämä on ajautunut kauas siitä, mitä haluaisi sen olevan. Jos ei voi elää arvojensa mukaisesti, voi unelmointi auttaa tilanteen muuttamisessa. Itsensä johtaminen, ohjien ottaminen omasta elämästä on tärkeää. 

Monilla oman elämän hallinnan heikentymiseen vaikuttaa myös tunne, ettei osaa mitään, ei ole hyvä missään. Mistä nämä tunteet sitten ovatkaan peräisin. Jokaisella ihmisellä on jokin vahvuus, meidän tulisi vain sanoa se eikä korostaa niitä asioita, mitkä eivät onnistu. Olen usein kuullut ihmisiltä lauseita: En osaa piirtää. En osaa laulaa. En osaa pelata joukkuepelejä. En osaa kutoa sukkaa. Kukaan ei ole ilmeisimmin heille kertonut, että harjoittelemalla oppii melkein mitä vaan. Voi toteuttaa unelman maalata taulu, kun harjoittelee. 

Milloin olet unelmoinut viimeksi? 

Itse en ole varsinaisia uuden vuoden lupauksia tehnyt koskaan, mutta haaveita, unelmia on ehkä häivähtänyt mielessä. Iän ja elämänkokemuksen myötä unelmointi on lähes hävinnyt. 

Tämän vuoden vaihteen toiveena varmasti useimmilla ihmisillä,kautta maailman, on koronaviruksen aiheuttamien hankaluuksien helpottuminen. Ikääntynyt ihminen unelmoi terveydestä, työkunnon säilymisestä, ajasta lastenlasten kanssa, matkustelusta sekä kotimaassa että ulkomailla. Että osaisi olla armollinen itselleen ja muille. Että muistaisi iloita ja olla onnellinen silloin, kun on sen aika. Että ei stressaisi turhasta. Että surut ja murheet kuuluvat elämään, mutta ne auttavat näkemään positiiviset asiat uudessa valossa. 

Unelmoin siitä, että oppisin johtamaan itseäni niin, että ehtisin työn ohella tehdä mukavia asioita: ompelemista, maalaamista, sukututkimusta, laulamista, musiikkia, leipomista, ammattitaidon kehittämistä, lukemista jne. Että koronarajoitukset poistuisivat ja tansseja voisi taas järjestää. Listaa voisi jatkaa ja jatkaa.

Entä jos lupaisit opetella taas haaveilemaan ja unelmoimaan, koska se on ihmiselle hyväksi?

Itse aion tehdä unelmakartan ja asettaa sen näkyvälle paikalle. Aion tehdä sitä tämän vuoden aikana hitaasti, mutta varmasti. Aion visualisoida itselleni toiveita, unelmia, joista voisi tulla totta. En odota, että se muuttaa elämäni, koska se ei ole mahdollista. Odotan, että itseni johtamisen työkaluna se auttaa järjestämään ajatuksia, toimimaan muistilistana siitä, mitä voisi olla tai sitten selvittää sen,mikä on mahdotonta. Ehkä se auttaa pyrkimään tavoitteellisesti kohti unelmaa.

Ihanaa uutta vuotta sinulle lukijani! Tehdään unelmistamme totta.

Aloitin unelmakartan jo 1.1.2021.

Lähteet, tekstin innoittajat:  Yhteishyvä 4/20, HS 8.8.2020, omat kuvat