Vanhan vuoden tilinpäätös

Näin vuoden toiseksi viimeisenä päivänä on hyvä muistella, mitä vuosi 2020 toi tullessaan ja vie mennessään.

Oma vuoteni

Tammikuussa odoteltiin edelleen lunta ja jatkettiin joululoman jälkeistä elämää normaalisti. Duo Tahdikkailla oli muutamia mukavia esiintymisiä vuoden aikana- tosin monta keikkaa peruuntuikin. Helmikuussa kisattiin tangomaestron alkukilpailussa Vääksyssä ja sieltä tuloksena semifinaalikarsintapaikka. Helmi- maaliskuun vaihteessa päästiin etelän lämpöön, viikko Gran Canarialla teki terää. Tuossa vaiheessa Covid19 alkoi tehdä tuloaan. Varoituksia ja ohjeistuksia alkoi näkyä sekä Suomessa että ulkomailla. Kanarian saarilla tuossa vaiheessa ei juurikaan ollut uutisoitavaa viruksen suhteen. Maaliskuun puolivälissä jouduin käymään silmäleikkauksessa. Silmästäni poistettiin ns. pucker eli ryppykalvo, mikä hankaloitti näkemistä jo melko lailla. N. Kuukauden sairausloman aikana näkö pikkuhiljaa palautui ja parani niin, että silmälaseja ei juurikaan enää tarvitse käyttää. 

Sairaslomani aikana koronavirus levisi ja siitä uutisoitiin pitkin päivää, viikkoa, kuukautta.... Media rummutti kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin tiedot ja valitettavasti myös uutisankkoja oli valtavasti. Ihmisiin levisi pelko ja epätietoisuus. Kevät oli ahdistavaa aikaa. Tuossa vaiheessa aloitin tämän bloginkin kirjoittamisen. Omassa työssäni tilanne näkyi keväällä hetken aikaa vähentyneinä asiakkaina. Kesän mittaan tilanne normalisoitui ja faktatiedon lisääntyessä ihmisetkin alkoivat suhtautua virukseen järkevästi.

Itselleni tämä vuosi on ollut merkityksellinen myös sen suhteen, että täytin 60 vuotta. Oman pään sisällä ei vielä tunne olevansa ikääntynyt, mutta uskottava se on, että enemmän elämää on takana kuin edessä. Läheiset järjestivät kesällä mielettömän yllätyksen Ouluun syntymäpäiväni juhlistamiseksi. Siitä kerroin kesällä julkaisemassani blogitekstissä. Se yllätys jää unohtumattomien kokemusten albumiin.

                                                                             Lempeys

Syksyn tullen odotetusti viruksen toinen aalto on levinnyt. Toisaalta ihmiset ovat hyvin oppineet elämään asian kanssa. Käsiä pestään, käsidesiä käytetään ja nyt loppuvuonna maskisuositusta on noudatettu kiitettävästi. Panikointi sairauden suhteen on vähentynyt, mutta tilanteen vakavuus otetaan tosissaan. Syyskuussa toteutui henkilökohtainen unelmani tangomaestro-laulukilpailun finaalipaikasta. Tästä kirjoitinkin aiemmin kuvaillesani tuntemuksia heti kisan jälkeen. Laulutekniikkaa ja itse laulujen tulkintaa harjoittelen lähes päivittäin. Näillä näkyminen finaali käydään helmikuussa 2021, ellei koronavirustilanne muuta järjestäjän suunnitelmia. 

”Huolia ja murheita toki tänä päivänä jokaisella on..”

Ilot ja surut kuuluvat elämään ja niitä kaikkia on mahtunut tähänkin vuoteen. Kolme vuotta sitten tapahtunut poikani kuolema on edelleen vaikea asia. Asian kanssa on oppinut elämään ja suru on muuttanut muotoaan. Usein tulee eteen asioita, mitkä nostavat kaipauksen taas pintaan. Joulu on yksi niistä. Tämä oli neljäs joulu ilman Juhaa, viides ilman äitiä ja 37. ilman isää. Juhlapäiviin kuuluu asioita, jotka edelleen muistuttavat vahvasti edesmenneistä läheisistä. Syviä pohdintoja elämän kulusta - siitä mikä merkitsee kenellekin loputonta ikävää. Jollekin se on äiti tai isä, jollekin koira tai kissa. Mutta oman lapsensa menettänyt tietää, mitä suru, kaipaus, kysymykset, ikävä oikeasti on. Missään tapauksessa en väheksy kenenkään surua tai kaipauksen aiheita, mutta joskus tuntuu, että asiat voisivat olla inhimillisessä järjestyksessä. Pohdintaa aiheuttaa varmasti kaikille lapsensa menettäneille se, miksi tällainen menetys on ollut tarpeen - eikö järjestys ole väärä?

Kulunut vuosi on ollut monille varsin vaikea ja ahdistava. Kenelle se on tuonut työttömyyttä, kenelle lomautusta, kenelle tämä vuosi onkin ollut paras aikoihin. Paljon ajatuksia herättää mm.ravintola- ja matkailualan ahdinko, mikä näyttää jatkuvan. Vuosi on tuonut ihmisistä myös outoja piirteitä esille: Väkivaltaa, vihamielisyyttä, kyräilyä, vahtimista, epäluuloisuutta - listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Toivottavasti vanha vuosi vie mennessään epävarmuuden, vihamielisyyden, ahdistuksen yli kansakuntien. 

Miten teemme uudesta vuodesta paremman?

Siinäpä kysymys. Ihmisten pitäisi ottaa ”järki käteen”. Jokainen vastaa itsestään, huomioi mahdollisuuksien mukaan toiset - auttaa lähimmäistään tarvittaessa. Tässä kohtaa luottamus Jumalaan auttaa - henkilökohtaisesti ajattelen niin, että elämämme on loppujen lopuksi ”korkeimman kärees”. Jokaisen elämässä on asioita joihin emme voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisimme. Olkaamme armollisia itsellemme ja muille.

Tyyneysrukous

Tyyneysrukous on yleinen nimitys alun perin nimettömälle rukoukselle, joka pannaan yleensä teologi Reinhold Niebuhrin nimiin:

»God, grant me the serenity to accept the things I cannot change, courage to change the things I can, and wisdom to know the difference. 

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.»

(Lainaus Wikipedia) 

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2021, tehdään siitä entistä vuotta parempi, jokainen omalla tavallamme!

                                                                   Valoa tunnelin päässä.

Lähteet: Wikipedia, omat kuvat.

Joulu, joulu on meillä

Se on sitten jouluaamu. Heräsin koiramme haukuntaan klo 6.12. Nappi-koira viettää yönsä ulkona. Se on Suomen lapinkoira, joka ei viihdy sisällä lämpimässä yötä. Jouluyön unet jäivät lyhyiksi sekä minulla, että koiralla. Kaikki muut nukkuvat, joten haen koiran sisälle ja käyn takaisin sänkyyn. Ei nukuta. Yritän rentoutua, onnistunkin - kai. On hiljaista. 

Olen unohtanut, miltä joulumieli tuntuu. Ehkä se on juuri tällainen rauhallinen olo. Ainakin se, että lapsista kaksi on kotona, tuo joulumielen. Minun jouluuni kuuluu aito, oikea joulukuusi. Steariinikynttilöistä olemme luopuneet, vaikka ne varmasti toisivat lapsuuden joulutunnelmaa. Poltan paljon kynttilöitä ulkona ja sisällä. Ne kuuluvat jouluun, tosin kuuluvat ne melkein ympäri vuoden tunnelman luojiksi. Joulukuusen koristeessa on ehdottomasti joulutähti, pallot ja kimaltavat nauhat. 

Joulupöydässä pitää olla perinteiset laatikot: lanttu, porkkana, peruna. Kinkku tietysti ja vielä karjalanpaistia. Kaloista en lapsuuden jouluista muista kuin suolakalan, mikä saattoi olla särkeäkin - ehkä, tuossa kohdassa muistoissa ei ole kuin tyhjää...nykyisin kylmäsavulohi ja sinappinen kylmä kastike kuuluvat ruokalistalle samoin kuin muikun mäti. Lisäksi itse pidän myös rosollista. Joulutortut tein ennen omatekemästä taikinasta, nykyisin olen oikaissut, kun olen löytänyt hyvän valmistaikinan. Taatelikakku on myös ehdoton meidän kahvipöydässämme jouluna.

Mutta mikä joulumielen tuo?

Tuoko sen perinteinen jouluruoka? Entä joululaulut? Hautausmaalla käynti? Joulukirkko? Joulun sanoma? Joulupukki? Lahjat? Antaminen, saaminen? Joulukukat? Joulukortit?

En tiedä. Se joulumieli, mikä löytyi, kun oli itse lapsi tai kun omat lapset olivat pieniä, on hukassa. Perinteiset joululaulut toimivat, mutta useat uudet eivät. Kodin joulukoristeet kyllä tekevät ihmeitä, pöytäliinat ja jopa verhot. Jouluevankeliumi luettiin ennen aina ennen jouluruokailua, nyt se perinne on tahtonut jäädä pois. 

Jouluun liittyy paljon muistoja. Monet joululaulut tuovat surullisen mielen, tulee kaipaus edesmenneisiin läheisiin - itkettää. 

Joulukukat ovat ihania, ennen minulle ei tullut joulu, jos kotona ei ollut edes yhtä hyasinttia, tänä vuonna ei ollut. Joulutähti on myös kukka,mikä luo joulutunnelmaa, sellaisiakaan ei ollut tänä vuonna, mutta oli kaksi ihanaa amaryllista, toinen avautui juuri jouluksi, toinen vielä vähän miettii.

Oman mielen liikkeet ovat varmasti ainut, millä joulumieltä voi luoda tai olla luomatta. Nykyinen kaupallisuus ei ainakaan ruoki joulun oikean sanoman ymmärtämistä mitenkään. Television joulurauhan julistus, Samu Sirkan joulutervehdys, Lumiukko-elokuva, Joulupukin kuumalinja, ne ovat kuuluneet omien lasten jouluihin - näitä katselin tänäkin vuonna. 

Sellaiset vanhat tavat kuin, että puhelimella ei saa soittaa jouluaatosta klo 12 Tapaninpäivän aamuun tai että joulupäivänä ei saa lähteä juhlimaan ovat mennyttä aikaa. Jo minun nuoruudessani tansseissa käytiin joulupäivän iltana, mutta vanhemmat eivät sitä välttämättä ymmärtäneet. 

Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta sen, että joka vuosi Tapaninpäivänä mentiin mummolaan kylään. Nykyisin kyläilykin on jäänyt pois, kuten perinteinen Tapanin ajelukin. Joulu on myös kiitoksen ja kiitollisuuden aikaa. Unohtumassa oleva joulukortti ilahduttaa varmasti saajaansa, ainakin itse pidän henkilökohtaisen, konkreettisen kortin saamisesta todella paljon - toki kaikki sosiaalisen median keinot ovat myös hyviä ja jokainen sielläkin tervehdyksen lähettänyt ajattelee ystäviään.

Tässäpä hajanaisia mietteitä joulusta, joulumielestä, tavoista, herättelemään
ajatuksia myös lukijoissani.

Nyt onkin jo joulupäivän ilta, kello on kohta 23 eli nukkuma-aika. 

Hyvää joulun jatkoa - käykääpä vaikka Tapanin ajelulla!

Omat kuvat, omat mietteet. 

Uupuminen vai ihan tavallista väsymystä?

Ihmisten koronastressi

Korona-virus iski keväällä. Ihmiset suljettiin kuntarajojen sisälle ja koteihinsa. Kesällä tilanne hieman helpotti, kunnes toinen aalto tuli syksyllä. Henkinen hyvinvointi on koetuksella. Uskomattomia käyttäytymismalleja sekä vanhemmilla että nuorilla ihmisillä. Vanhus saattaa hyökätä sekä sanallisesti että fyysisesti maskittoman ihmisen kimppuun. Lapset suorastaan tappavat toisiaan. Ihmiset ovat kireitä, kuin viulunkielet - jopa kireämpiä. Etätyöt ahdistavat monia, yksin työskentely on haastavaa, vaikka saisi etäyhteyden työkaveriinkin. Seinät alkavat kaatua päälle. Lomautusuhka tai jopa irtisanominen pelottaa. Ei enää tiedetä mikä tai kuka pitää olla karanteenissa, jos epäillään useampia ihmisiä olleen samassa tilassa. Kyräillään, vahditaan. Korona jo sanana lisää stressitilaa kaikkien aistien kautta. Kaikki tämä on omiaan aiheuttamaan uupumusta ja stressiä. 

Vanhemmuus väsyttää

Ajatellaanpa esi-isiämme ja esi-äitejämme. Monissa perheissä oli paljon lapsia. Mikä sitten on paljon? Nykyisin tuntuu, että vanhemmat uupuvat jo yhden lapsen hoitamiseen saati, jos lapsia olisi vaikka seitsemän. Mikä sitten väsyttää vanhempia? Onko se täydellisyyteen pyrkiminen vai halu näyttää ympäristölle, kuinka juuri me annamme lapsellemme kaikki mahdollisuudet. Kuinka juuri me voimme viedä lapsen vauvauintiin, taaperojumppaan, satupiiriin, judoharjoituksiin? Kuinka juuri meillä on mahdollisuus kuljettaa lasta vaikka maailman ääriin joka päivä harrastamaan jotain sellaista, mitä ehkä ei ole edes omalla paikkakunnalla? Kuljetamme uupumukseen saakka...jätämme omat harrastukset ja oman itsen hoitamisen, kunhan lapsi saa kaiken mitä hän ei edes ole osannut toivoa. Toteutammeko lapsistamme omia haaveitamme?

Vai olemmeko jo tottuneet niin säännölliseen tai epäsäännölliseen elämään, että vauvan vaatima ihan normaali päivärytmin muutos onkin mahdoton yhtälö. Onko mahdotonta ymmärtää, että lapsi ei ole valmis aikuinen syntyessään. Nyt, hyvä lukijani, ajattelet, että onpa kärjistettyä. Niin on. Tarkoituksella.

 

Suomessa on ihmetelty syntyvyyden laskua. Lasku on jyrkentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kotikunnassanikin epävirallisen tietolähteen mukaan tänä vuonna on syntynyt vain n. kymmenen lasta. Ennen lapsia syntyi monta kymmentä. 

 Tutkimusten valossa

Kansainvälisen vanhemmuutta käsittelevän tutkimuksen mukaan Suomessa vanhemmuus olisi keskimääräistä raskaampaa ja suomalaiset vanhemmat olisivat eri maihin verraten uupuneimpien joukossa. Suomessa on voimakas yksilökeskeinen kulttuuri, tätä on esitetty selitykseksi. Uupuminen on voimakkaampaa yksilökeskeisissä kuin yhteisöllisistä kulttuureissa. 

”Vanhemmuus on vastuullista, mutta mitään rakettitiedettä se ei ole. Lapset eivät kaipaa supervanhemmuutta vaan pikemminkin perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Pienet lapset eivät vertaile omia vanhempiaan muihin vanhempiin. ” sanoo Pekka Lakka Länsi-Savon pääkirjoituksessa 19.12.2020. 

Nykyisin vanhempainvapaat antavat mahdollisuuden myös isille olla kokonaan tai osittain poissa päivätyöstä tietyn aikaa. Toki se vaikuttaa perheen taloudelliseen tilanteeseen ja aina ei ole mahdollista jäädä kotiin. Toisaalta raha ei ole ainut kriteeri tai sen voi laskea sijoitukseksi tulevaisuuteen. Lapsi ei oikeasti kaipaa mitään muuta kuin tavallista elämää, hän ei kaipaa viimeisintä mallia puhelimesta tai tabletista tai uusinta ja muodikkainta puseroa päälleen. Lapsi on kaikkein tyytyväisin, kun saa auttaa leipomisessa, tiskaamisessa tai siivoamisessa. Leikkiä kotileikkejä äidin, isän tai sisarusten kanssa.

Nyt syödään!   

Itse, neljän lapsen äitinä, ajattelen niin, että lasten ollessa pieniä, on myös omat asiat muutettava niin, että koko perheen on hyvä olla. Entisen elämän iltariennot ja sinkun elämäntyylin on väistyttävä. Jos yöllä ei saa nukuttua, on syytä nukkua lapsen kanssa päiväunet. Entä sitten, kun vanhempi sanoo, että lapsi ei halua nukkua päiväunia tai lapsi ei halua syödä ruoka-aikoina? Olisiko tässä rajojen asettamisen tarvetta? Lapsi nukkuu, kun hän on väsynyt, mutta hän myös herkästi huomaa, jos ei ole pakko! Tässä tullaankin nykykasvatuksen yhteen peruskysymykseen: Milloin lapsi on tarpeeksi iso päättääkseen omista asioistaan? Mielestäni 2-vuotiaalta ei todellakaan kysellä haluaako hän syödä tai mennä päiväunille. Ei kysytä haluaako hän syödä tänään lihaa vai kalaa. Vanhemmalla pitää olla edes vähän auktoriteettia: Nyt pestään hampaat! Nyt mennään nukkumaan! Nyt syödään! 

Mielestäni tässä on yksi keino välttää vanhempien uupuminen: Rajat ja rakkaus. Väsynyt voi ja saa olla, mutta uupuminen on jo hälytysmerkki.

Tiedän,

että yllä oleva tekstini herättää tunteita puolesta ja vastaan. Eihän lapsen ole pakko, jos hän ei tahdo!  Tässä kohtaa on varmasti hyvä miettiä, millaisen kasvatuksen vanhempi itse on saanut. Onko hän vapaan kasvatuksen tulos vai onko ollut, kuten allekirjoittaneella, melko ankara kasvatus. Jätänkin tämän pohdinnan tähän ja toivon kommentteja ja keskustelua asiasta tai ainakin omaa pohdintaa. On sitten kyse omista lapsista tai lapsen lapsista.

Jääkö korona-ajasta pysyviä jälkiä?                                                        

Toivottavasti jää. Tarkoitan ulkoilun, luonnon, tavallisen kotona olon arvostusta. Perusarvojen arvostus. Monet ihan tavalliset asiat ovat hektisestä elämänmenossa unohtuneet. Miltä tuntuu, kun kotona tuoksuu pulla? Entä miltä tuntuu, kun on käynyt poimimassa marjoja tai sieniä lempeässä, kosteassa syyssäässä. Miltä tuntuu, kun aurinko hellii ihoa. Miltä tuntuu istua sohvan nurkkaan ja ottaa lapsi syliin ja olla vaan. Miltä tuntuu kaivaa satukirja esille ja lukea sitä lapselle? Näitä asioita voisi luetella loputtomiin. 

Mieti koronarajoituksia järkevästi, ole armollinen itsellesi

Pysähdy, mieti. Jos teen kaiken mitä voin mahdollisimman hyvin ja noudatan suosituksia, tarvitseeko minun pelätä? Mitä apua pelkäämisestä on? Tarvitseeko minun kontrolloida muita ihmisiä? Mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voin tehdä, jotta korona-ahdistukseni hellittäisi? Ole armollinen itsellesi ja muille. Et voi tietää, miksi joku ei käytä maskia tai toimii, niinkuin toimii. 

Lopuksi,

jos koet itsesi jatkuvasti väsyneeksi, et ole aamulla levänneen oloinen, vaikka olet nukkunut kahdeksan tuntia. Sairastelet, mieli on maassa, koet stressiä ja ahdistuneisuutta, mikään ei huvita tai tuo mielihyvää. Pue yllesi ulkoiluvaatteet, sään mukaisesti. Mene ulos, hengitä syvään, kuuntele. Kuuletko autojen ääniä vai laulaako lintu? Onko lähellä metsää, mene sinne. Ei tarvitse juosta tai kävellä veren maku suussa, mene hitaasti, maistele ja haistele. 

Tee joulupiparitaikina ihan itse, hanki aito joulukuusi.....Tunnetko lapsuuden tuoksuja?

Piparin tuoksuista alkavaa jouluviikkoa!

Lähteet: Länsi-Savo 19.12.2020, Lumpeenlehti 3/2020, omat kuvat.

Purentalihakset rennoksi

Narskutatko? Puretko hampaita yhteen yöllä? Ja päivälläkin? Onko niska kipeä? Onko kaula ja posket kipeät? Onko hymyileminen ja puhuminen hankalaa aamusta? Jännitätkö poskia ja leukaa? Ovatko hampaat kipeät?

Jos vastasit yhteenkin kysymykseen myöntävästi, saatat tarvita erityisohjeita poskilihasten ja leuan rentouttamiseen? 

Huomioi missä kielesi on nyt? Entä ovatko hampaat yhdessä vai erillään toisistaan? 

Narskuttaminen on erittäin tavallinen ongelma. Jännittäessä, keskittyessä, suuttuessa, hankalassa tilanteessa ihan huomaamatta ihminen saattaa purra hampaat yhteen. Pidempään jatkuessaan tällainen tapa kiristää purentalihakset, niskan, kaulan ja jopa hartioiden alueet. Hammaslääkäri saattaa havaita ongelman, hän voi tarkistaa purennan ja mahdollisesti arvioida hampaiden liiallisen kuluman, halkeamat tai paikkojen irtoamisen. Hammaslääkäri saattaa suositella yksilöllistä purentakiskoa yökäyttöön keventämään purennan aiheuttamaa kuormitusta leukaan ja hampaisiin. Myös fysioterapeutilla on keinoja tilanteen rauhoittamiseksi. Usein on niin, että narskuttajalle ei tule mieleen hakeutua fysioterapeutin pakeille, koska tietoa fysioterapian mahdollisuuksista on vähän julkisuudessa. 

Purenta-asioihin perehtynyt fysioterapeutti osaa tutkia leukanivelten liikkuvuuden, purentalihasten ja niskan toiminnan. Hän osaa myös käsitellä tätä aluetta ja ohjata itsehoitoa. 

Mitä keinoja itsehoitoon sitten on?

Ensimmäinen ja tärkein on, että tiedostaa ongelman. Vain siten siihen voi vaikuttaa. 

Aktiivinen leuan ja kasvojen rentouttaminen sekä purentalihaksia rentouttava kotiharjoittelu toinen. Lisäksi tietysti koko kipualueen hallinta, liikekontrolli, lihaskunto jne. ovat ehdottoman tärkeitä alueita.

Kokeile:

1) Aseta kielen kärki etuhampaiden taakse kevyesti. Hampaat ovat irti toisistaan, paina huulet kiinni kevyesti. Pyri avaamaan suuta niin, että huulet pysyvät kiinni ja kielen kärki hampaiden takana. Toista kymmenen kertaa.

2) Pidä huulet kevyesti kiinni, ”pese hampaita” kielellä ensin ylähampaiden ulkopinnat edestakaisin viisi kertaa, sitten ylähampaiden sisäpinnat, alahampaiden ulko- ja sisäpinnat. 

Onko helppoa vai hankalaa? Mm. nämä harjoitteet auttavat rentouttamaan kasvojen aluetta. Lisää ohjeita ja vinkkejä saat varmasti omalta fysioterapeutiltasi.

Miksi kirjoitan purentaongelmista?

Kirjoitan asiasta siksi, että itselläni on vuosien, jopa vuosikymmenien kokemus asiasta. Kokemusta siis sekä omakohtaisesti että asiakastyössä. Lisäksi ongelma on kasvava tänä etätöiden ja epävarmuuden aikana. Itse olen aina, nuoresta saakka ollut jännittäjä. Jännittämistä olen pyrkinyt peittämään puremalla hampaat yhteen. En tiedä, onko syy vai seuraus, mutta tähän on liittynyt myös essentiaalista vapinaa, mikä myös talttuu usein hampaiden yhteen puremisella. Lisäksi kovaa keskittymistä vaativat tehtävät, stressi, erilaiset paineet, unihäiriöt jne. aiheuttavat myös yöllä hampaiden yhteen puremista. Vuosia sitten huomasin myös, että puhuessa kurkku ja kieli rasittuivat niin, että loppupäivästä puhuminen oli vaikeaa.

Useisiin alun kysymyksiin vastaan kyllä! Tälläkin hetkellä, keskittyessäni kirjoittamaan, kieleni on painettuna kitalakeen eli hyvin jännittyneenä, näin ollen myös leuka ja purentalihakset kauttaaltaan ovat jännittyneet. Rentoutan leuan ja kielen, vien kielen kärjen etuhampaiden taakse kevyesti ja, WAU!, leuka on taas hetken kulutta rento.

Asiakastyössäni fysioterapeuttina olen kohdannut lähes päivittäin vastaavia ongelmia. Usein asiakas tulee vastaanotolle niskakipujen ja päänsäryn takia. Yleensä jo fysioterapeuttista tutkimista tehdessä käy ilmi, että myös purentalihakset sekä kaula ovat hyvin jännittyneet ja vähäliikkeiset. Hoidettava saattaa kertoa, ettei saa suuta auki vaikkapa ruokaillessa. Usein myös äänen ja äänen käytön kanssa voi olla ongelmia. Hyvin tavallista on myös, että asiakas ei ensimmäisellä, eikä ehkä toisellakaan kerralla kerro asiasta, koska ei koe sen liittyvän olemassa oleviin vaivoihin. Tämän vuoksi fysioterapeuttisi saattaa kysellä asiasta. 

Miten itse olen hoitanut asiaa?

Yli 10 vuotta sitten hakeuduin laulutunnille oikeastaan kurkun rasittumisen takia. Puhuminen ja laulaminen helpottuivatkin ratkaisevasti tekniikkaharjoitusten myötä. Lisäksi itse sekä kollegat ovat hoitaneet purentalihaksiani käsittelyillä ja myös edellä kuvaamiani, sekä muitakin, harjoitteita tehden tilanne on hallinnassa. Osaan rentouttaa aktiivisesti pään, kaulan, leuan, niskan jne. Posket ovat usein hankalin osio. Lisäksi, ihan kokeeksi, ostin itse muotoiltavan silikonisen purentasuojan, tämä toimi hyvin. Tuo ei kuitenkaan tarkoita, että se toimisi kaikilla yhtä hyvin. Laulaminen ja erityisesti laulamisen tekniikkaharjoitukset ovat minulle paras keino rentouttaa leuka ja purentalihaksisto, sen jälkeen itse laulaminen ja puhuminen helpottuvat ratkaisevasti. Lisäksi niskan ja kaulan alueen lihashuolto sekä koko kehon liikekontrollin ja lihaskunnon parantaminen auttavat asiaan.

Jokaisen tulisi siis löytää oma keino rentoutua, pyrkiä tiedostamaan narskuttelu ja sen aiheuttamat ongelmat. Omahoidolla on suuri, jopa suurin, merkitys ongelman hallinnassa. Lisäksi fysioterapeutti ja hammaslääkäri ovat asiantuntevia apuja, kun ongelmiin tarvitsee ulkopuolista tukea ja ohjeita. 

Ongelmasta eroon pääseminen ei ole helppoa, usein tulee varmasti mieleen heittää ”hanskat tiskiin”, mutta silloin et saa koskaan tietää, millaista olisi, jos voisit nauraa, puhua, laulaa rennosti.

Narskutteluvapaata joulun aikaa!