Elämänpyörteitä

Sairauslomalaisen mietteitä elämän pyörteissä



Kirjoittelen elämäni ensimmäistä blogitekstiä hieman hämmentyneenä ja epäuskoisena. Elämä koronaviruksen varjossa on saanut muutamat kanssaihmiset suorastaan vihamielisiksi, ainakin some-päivityksistä päätellen. Syy tähän on osalla puhtaasti pelko terveyden puolesta, mutta osalla tämä purkaa jotain aivan muuta. Perustan jälkimmäisen pohdinnan täysin omaan käyttäytymiseeni, mistä tuonnempana lisää.

Olen pk-yrittäjä ja huoli on myös työntekijöistä oman perheen ohella. Koronaviruksen aiheuttamilla toimenpiteillä on pienyrittäjille kauaskantoiset vaikutukset taloudellisesti nyt ja tietämättömän ajan eteenpäin. Liekö siunaus, mutta hyvä tuuri kumminkin, kun itse jouduin juuri tänä keväänä silmän lasiaisleikkaukseen. Olen siis sairauslomalla juuri nyt, kun työt ovat vähentyneet. Näin ollen voin tarjota työntekijöilleni mahdollisuuden tehdä nämä jäljellä olevat työt. Ainoastaan sijaisen jouduin lomauttamaan.

Ostin itselleni kukkia, ne tuovat iloa keittiön pöydällä .

Lauantain 28.2.2020 Länsi-Savon artikkelissa ”Kolme neljästä ei juuri pelkää koronan vuoksi” löytyi muutamia prosenttilukuja asiaan liittyen: Alle 30-vuotiaista 27% on erittäin paljon tai melko paljon peloissaan, kun taas yli 70-vuotiaista eli viruksen riskiryhmästä vain 18%. Sosiaaliantropologi Miia Halme-Tuomisaari arvioi artikkelissa, että eroa pelon tunteessa voi selittää elämänkokemus. Vanhimmat ikäluokat ovat kokeneet monenlaista epävarmuutta ja myös tautiepidemioita. Heillä odotus siitä, millaisen varmuuden kanssa voi kulkea elämän läpi, on aivan toisenlainen kuin nuoremmilla, jotka ovat eläneet hyvin seesteiseen ajanjakson.

Tuleekohan näistä valmiita?

Täytän tänä vuonna 60 vuotta. Elämän arvaamattomuus iski silmilleni ensimmäisen kerran kunnolla jo 22-vuotiaana, kun vain 53-vuotias isäni kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen, oli kaunis kesäilta ja kaiken piti olla paremmin kuin hyvin.... Sittemmin elämä on tehnyt arvaamattomia pohjakosketuksia avioeron, äidin kuoleman, oman pojan kuoleman jälkeen. Elämänkokemus on minullekin opettanut, että kaikkeen ei todellakaan voi varautua. Olihan se entinenkin pariskunta;  vaimo pani miehen sänkyyn, ettei hänelle vain sattuisi mitään ja kuinka ollakaan, taulu putosi päähän ja mies kuoli.     

Sairausloma, median, maamme päättäjien ja kanssaihmisten huoli, kokoaikainen koronaviruksen pohdinta ja tiedottaminen, huoli yrityksen kestokyvystä ja toisaalta myös ne velvoitteet, joita olen allekirjoituksellani hyväksynyt mm. vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta tarvitseville asiakkaille, työntekijät ja perhe. Kaikki tämä on saanut minut kireäksi, tuntuu kuin keikkuisi veitsenterällä, välillä itkettää ja sitäkään kun ei saisi tehdä, ettei juuri leikattu silmä vaurioituisi.  Tämän kaiken vaikutukset lapsiin ja lapsenlapsiin...kaikki on hämärän peitossa. Joten kudon yksisilmäisenä veljen tyttärelle villapaitaa ja pitsisukatkin ovat kesken. 

Koskeeko mihin, onko kipuja?...kyllä koskee, mieleen, sieluun ja silmään, kun rasitan sitä liikaa. Ammattikirjallisuuteen on ilmaantunut aivan uusi teos kivun ymmärtämiseksi. Tätä luen, yhdellä silmällä siihen asti, kunnes kipu rajoittaa.

Lopuksi pohdintaa, miksi päätin aloittaa blogin; miksi kuvittelen jonkun lukevan tätä? Niin, voihan olla, että ketään ei kiinnosta 🤔. Kuvittelen, että työikäisenä ihmisenä jakamani elämänkokemukset herättäisivät lukijoiden ajatuksia siitä, olenko? elänkö? kenen vuoksi teen mitä teen? teenkö jotain, mitä en halua? voinko vaikuttaa siihen, ovatko kaikki kokemukseni minulle mieluisia?

Lähteet: Länsi-Savo 28.3.2020, omat kuvat.