Palavaa vettä

Elämä kulkee kulkuaan

Dalai Laman ajatukset elämästä ovat varsin totta.
Yhteiskunta vaatii tekemään työtä joskus enemmän kuin jaksaisikaan. Moni ihminen uupuu ja silti jatkaa. Tuntuu, että elämä valuu sormien välistä. Taustalla voi olla henkilökohtaisia suruja, menetyksiä, ongelmia, jotka väsyttävät ja silti rahaa pitää hankkia, jotta voi elää.
Kipu voi tulla fyysisenä tai psyykkisenä. Huoli tulevaisuudesta voi olla todella niin suuri, ettei enää osaa nauttia elämän pienistä iloista. Ei edes näe niitä.







"Mä oon maailmassa yksin
ilman sua
Ja mun sydän menee kiinni
ilman sua
Sä olet pehmee, sä olet niinkuin
vettä virtaavaa
Sä teet muhun jäljen
vaikka mun pinta onkin kovaa."







Oletko koskaan ajatellut, miltä kissasta tuntuu, kun se yrittää kiivetä peiliä pitkin ylös? Minusta tuntuu joskus siltä. Ja juuri, kun olet päässyt vähän ylemmäs, putoat, putoat...tai jokin tönäisee sinut alas. Elämä kovettaa. Mikään ei tunnu miltään. Kuljet eteenpäin kuin juna. Suoritat elämää.
Onko olemassa palavaa vettä?

 

"Onko olemassa rakkautta
onko olemassa kosketusta
joka kalliosta hioo pintaa
Onko olemassa palavaa vettä
jonka alla sydän tuntee että
kiire sydämessä sulaa rintaan."

 Onko olemassa rakkautta? 

 

Varmasti on. Äidin rakkaus lapseen. Isän rakkaus lapseen. Kahden aikuisen keskinäinen rakkaus. Rakkaus vanhempiin, isovanhempiin. Mutta, mitä rakkaus on? Välittämistä? Auttamista? Toisen puolesta tekemistä? Halaus? Käsi olkapäällä? Lemmikki? Varmasti kaikkea tätä. 
Muistatko ensirakkautesi? Oliko se veret seisauttavaa? Ajattelitko häntä päivin öin? Osasitko silloin elää hetkessä? Iloita ja olla avoin tulevaisuudelle?
Näitä asioita tulee pohdittua nykyisin usein. Varmaankin siksi, että elämä on kääntynyt ehtoopuolelle. Luultavasti elämää on takana enemmän kuin edessä. 
Onko olemassa palavaa vettä?


 

"Valot syttyy ikkunoissa
ilman sua
kuljen tietämättä minne
ilman sua
Sä olet pehmee sä olet niinkuin
vettä virtaavaa
Sä näytät mulle helposti sen
mikä on mulle omaa."

 Voiko jäitä polttaa?

Puhelin soi nykyisin todella harvoin niin, että joku ystävä tai tuttava haluaisi jutella. Soitan itse todella harvoin kenellekään. Posti ei juuri kanna kortteja tai kirjeitä keneltäkään. Laskuja ja mainoksia lähinnä. Nyt kaipaan näitä asioita. Viestillä tai sähköpostilla saatu onnittelu tai joulun toivotus tuntuu hyvältä, mutta ei niin hyvältä kuin kortti tai kirje tai puhelinsoitto. 
Teenkö itse niin? Joulukortteja lähetän joka vuosi. Haluan lähettää konkreettisen, mahdollisesti itse tehdyn kortin, minkä ystävä tai sukulainen saa käteensä. Viime joulun alla postin lakko tosin aiheutti sen, että postiin ei voinut luottaa. En halunnut korttien häviävän. Onnittelukortteja pitäisi lähettää useammin. Minulla on ostettuja kortteja, tarvitsee vain kirjoittaa ne.  Lapset ja lapsenlapset varmasti ilahtuisivat muulloinkin korteista tai kirjeistä. Niistä jäisi myös muisto, jos ne säilyttäisi. Kannattaisi säilyttää. Minä olen säilyttänyt joitakin vanhoja kortteja. Siellä on monta korttia ihmisiltä, joita ei enää ole.

"Informaatioyhteiskunnassamme yhteydenpito on helppoa kuin virtuaaliheinän teko. Voimme hidastaa näkymättömyyttä, katoamista ja vajoamista muistamalla lähipiirimme ja muistuttamalla, että ystävämme ovat vielä olemassa-myös heille itselleen. 
Kaikkein vaarallisinta ja lopullisinta on unohtaa, kenet olemme unohtaneet." Näin sanoi Janne Laukkanen Länsi-Savon kolumnissa1.4.2020.

Onko olemassa palavaa vettä? Niin, onko? Jospa tämän vaikean poikkeuksellisen kevään jälkeen tiedämme senkin. 
Yritetään elää hetkessä. Jokaisella ja kaikella on aikansa ja hetkensä.

Jäitä poltellessa-hyvää alkanutta työviikkoa hyvät lukijani!  

Lähteet: Länsi-Savo 1.4.2020, Lauri Tähkän biisi "Palavaa vettä", omat kuvat.

Korona-ajatuksia

Kuka pelkää koronaa?

Raamatussa puhutaan vitsauksista. Ilmestyskirja 16.
Ilmestyskirja on Raamatun vaikeimmin ymmärrettävä kirja, sanovat asiantuntijat.
Olen lukenut joskus ja nyt uudelleen, vitsausosuuden.
Olen myös ollut useita kertoja sunnuntain jumalanpalveluksessa, netin välityksellä. Huomattavasti useammin, kuin yleensä.  Ei tule vain lähdettyä fyysisesti kirkkoon.

Odotammeko tartuntaa?

Helsingin Sanomissa Anna- Stina Nykäsen kolumnissa pohditaan, kenet kierrämme kaukaa kävelyllä. Varsinkin näinä aikoina arvioimme kohtaamiamme ihmisiä koko ajan. Mitä merkitsee, kun yksi käyttää maskia, toinen hymyilee, kolmas vetää hartiat kasaan ja katsoo muualle?

Suora lainaus tekstistä:
”TÄTÄ ilmiötä sivuavat Venla Oikkonen ja Elina Hartikainen sosiologisessa Ilmiö-blogissa julkaistussa kirjoituksessaan. Oikkonen on akatemiatutkija Tampereen yliopistossa, Hartikainen Helsingin yliopistossa.
”Reaktio tulee huomaamatta. Niska menee kyyryyn, pää kääntyy pois.”
”Mahdollisen koronatartunnan odottamisesta on tullut osa jokapäiväistä kokemusmaailmaa, he kirjoittavat. Se tuntuu jopa kropassa, jokainen yskähdys voi herättää epäilyjä alkavasta koronasta. Liikeradatkin muuttuvat, käsienpesusta tulee rutiini, kaupassa liian lähelle tulevia ihmisiä hätkähtää.
Samalla tehdään koko ajan arviota siitä, kuka on mahdollinen tartunnan lähde. Sellainen erottelu on helposti syrjivää, tutkijat sanovat. ” 

Tänään kokemus erään kaupan itsepalvelukassalta: Tavaran koodin luku ei koneella onnistunut ja myyjä tuli apuun. Hän jäi seisomaan n. kolmen metrin päähän ja sanoi varsin epäystävällisesti: "Siirryhän kauemmas, niin tulen!". Jep - siirryin. Hän käytti tavaran koneessa, lähti ja mutisi jotain mennessään, en saanut selvää. Ehkä näytin sairaalta.

Mietitäänpä hetki, miten itse käyttäydymme. Omaan käyttäytymiseeni kuuluu aina silmiin katsominen, ehkä hymy ja tutun tervehtiminen. Jo ennen koronapandemiaa vastaan tulevien ihmisten käyttäytymiseen on tullut muutoksia. Kysyn itseltäni yhä useammin, olenko muuttunut näkymättömäksi vai vanhentunut tuntemattomaksi?

Perheet eivät osaa olla yhdessä kotona. Se on karu totuus. Lapset voivat huonosti. Karua on mielestäni sekin, että nyt, kun monet ihmiset ovat ehkä enemmän kotona, lasten huostaanotot ovat lisääntyneet (Uutiset 20.4.2020). Miten on mahdollista, että ei osata enää hyödyntää yhteistä aikaa perheen hyvinvoinnin parantamiseksi? Miten on mahdollista, että lapset jäävät huomiotta? Milloin on kadonnut ulkona leikkiminen ja yleensä ulkoilu? Jos taloudellinen tilanne heikentyy koronakriisin takia, pitäisi osata etsiä ilmaisia huveja: Piha, metsä, leikkimättömät lelut, pelaamattomat pelit, tavalliset kotityöt: siivous, leipominen, pyykinpesu jne. - kaikkea voi tehdä yhdessä lasten kanssa.

Itse on ole karanteenissa. Terveydenhuollon ammattilaisena jatkoin sairauslomani jälkeen fysioterapeutin töitä. Silmä on kunnossa, tai ainakin luulen niin, kaasua ei ole enää.
Ei, en koe olevani vastuuton. Koen olevani vastuullinen, hoidamme ihmisiä, jotka tarvitsevat apuamme. Siivoan, kollegat siivoavat, pesemme käsiä ja desinfioimme. Ihmiset, jotka tulevat fysioterapiaan, tarvitsevat sitä, heille se on välttämätön lähikontakti. Hekin pesevät ja desinfioivat käsiä. Sairaana fysioterapiaan ei saa tulla yleensäkään ja nyt, korona-poikkeusoloissa, ei edes pienessä nuhassa.

Törmäsin naamakirjassa korona-ohjeisiin, mitkä joku on laatinut ilmeinen pilke silmäkulmassa. Totta toinen puoli. Asia on vakava. Olen myös miettinyt sitä, miten ohjeistukset epidemian hidastamiseen ja ihmisten suojelemiseen tartunnalta ovat osin ristiriitaisia, osin muuttuvat nopeasti. Mielestäni tällainen on omiaan lisäämään pelkoa ja haavoittuvaisuutta ihmisten kesken.
Käydäänpä läpi otteita tästä huolella laaditusta listasta (selitykset olen laatinut itse):

1. Kotoa ei saa lähteä minnekään, paitsi jos lähtee, niin sitten saa.
Selitys: välttämättömät asiat saa ja pitää hoitaa. Jos itse ei voi, pitää pyytää apua. Sairaana kotoa ei poistuta yleensäkään.

2. Kyläillä ei saa, mutta se ei ole kiellettyä.
Selitys: Monen ihmisen lähikontaktitapaamiset ovat kiellettyjä. Samoin riskiryhmiin kuuluvien luona tulisi vierailla vain ikkunan takaa. Sairaanahan ei kyläillä yleensäkään.

3. Maskeista ei ole tutkittua hyötyä, mutta niitä pitää kuitenkin käyttää.
Selitys: mm.viiden jälkeen -ohjelmassa torstaina 16.4.20 asiantuntijat STM:stä ja THL:sta kertoivat, että tavallisten kansalaisten käyttämät kangasmaskit vastaavat nenäliinaa suun edessä. Ne ehkäisevät omien pärskeiden sinkoutumisen ympäristöön, mutta eivät estä käyttäjää saamasta tartuntaa. Lisäksi on viitteitä siitä, että maskista voi olla jopa haittaa. Tästäkin mielipiteet vaihtuvat kommentoijan mukana.

.
.

6. Kaupat ovat kiinni, paitsi ne, jotka ovat auki.
Selitys: Ruoka ja vessapaperi eivät ole loppumassa, toistaiseksi. Määräyksiä kauppojen sulkemiseen ei ole olemassa. Ja sairaanahan kauppaan ei pidä mennä yleensäkään.

7. Kuntosalit ovat kiinni paitsi ne, jotka ovat auki.
Selitys: siivousta ja pintojen desinfiointia on tehostettu, eikä sisällä ole yli 10 henkilöä kerrallaan. Määräyksiä kuntosalien sulkemiseen ei ole olemassa. Kuntoa tulee pitää yllä ja parantaa myös poikkeusaikana, se pitää myös vastustuskyvyn hyvänä. Ja vielä: Sairaana kuntosalille ei saa mennä koskaan!!


.
.

11. Käsineitä ei tarvitse käyttää,  mutta mihinkään ei pidä koskea paljain käsin.
Selitys: Käsien pesu vedellä ja saippualla tehostetusti mennen tullen ja palatessa.
.
.
.

15. Ulkomailta palaaville ei ole karanteenia, mutta heidän pitää odottaa kaksi viikkoa, ennen kuin he ovat kontaktissa kehenkään.
Selitys: Taitaa olla matkustaminen nyt ulkomaille kiellettyä.

16. Pandemia kestää kolme kuukautta tai kolme vuotta tai ehkä se ei pääty koskaan.
Selitys: Virus voi muuntautua ja tulla aina uudelleen, tutkimukset ovat kesken
.

19. Virus elää pinnoilla tunnin tai kaksi tai viisi päivää ja koronan voi saada maitopurkista tai sitten ehkä ei, koska virus ei näköjään pysy kauaa toimintakykyisenä, joten kaikki ostokset pitää pestä eikä niihin saa koskea paljain käsin.
Selitys: Niinpä.
.
.

"Pikkulintu riemuissaan, laulelevi onneaan. Ei hän jouda suremaan, eikä kaipaamaan... "

Yritetään nähdä kevään kauneus, perhosten herääminen, lintujen uusi kevätpesintä, kukat, puiden hiirenkorvat. Ollaan ystävällisiä toisillemme ja myös itsellemme.



Lähteet: HS 18.4.20 Anna-Stina Nykänen: Kenet kierrät kaukaa kävelyllä, Facebook: tuntematon kirjoittaja, Uutiset, Viiden jälkeen-ohjelma, Raamattu.

AHDISTAA

 Onnellisuutta ja ahdistusta

Jo pidemmän aikaa on voitu havaita, että suomalaiset eivät enää selviydy ilman sähköisiä viestintävälineitä ja sosiaalista mediaa. Näyttää siltä, että onnellisuuden ja hyvän mielen takuuna on olla koko ajan kaikkien tavoitettavissa. Vaan olemmeko onnellisempia? Mitä kertoo someraivo? Monet ihmiset provosoituvat ja syttyvät herkästi. Emme koskaan toimisi näin kasvokkain, vai toimisimmeko? Ahdistaa.

Ihmisillä on koko ajan kiire, he eivät ehdi tavata tuttavia ja sukulaisia henkilökohtaisesti. He stressaantuvat, kun pitää olla jatkuvasti ajan hermolla ja päivittää asioita useisiin sosiaalisen median kanaviin. Ahdistaa.

Haluaisin tavata ihmisiä henkilökohtaisesti ja mieluiten niin, että kännykkä ei viestien merkiksi piippaile koko ajan. Haluaisin vanhanaikaisesti jutella ihmisten kanssa, ilman jatkuvia häiriöitä. En halua tietää, mitä joku puolituttu juuri viestitti ystävälleni. En haluaisi puhua ihmiselle, jonka katse on kännykässä, haluaisin katsoa keskustelukumppaniani silmiin. Oletteko muuten huomanneet, että moni ihminen ei enää osaa katsoa silmiin? Ahdistuvat!

Sosiaalisen median viestit ovat yleensä lyhyitä, lyhenteistä, erilaisista merkeistä ja kuvista koostuneita (valitettavasti syyllistyn itsekin tähän). Suomenkieli kuihtuu, sijamuodot ovat hukassa: ”Ketä haluu lisää kahvia?” AHDISTAA! Meillä on rikas ja ainutlaatuinen kieli, miksemme käytä sitä? Tosin, positiivista on, että esimerkiksi laulukilpailussa Voice of Finland, arvostetaan suomenkielellä esitettyjä kappaleita. Itse pyrin myös työssäni, missä on ihan oma ammattikieli, käyttämään suomenkieltä, tai ainakin selittämään asiat ymmärrettävästi.

Voi olla, että ikä taas tekee tehtäväänsä.
Ahdistaa, kun televisiouutisissa on jokin mielenkiintoinen otsikko ja uutistenlukija sanoo: ”Katso lisää nettisivuiltamme!” Entä, jos en halua katsoa netistä, koska katson televisiota ja haluan uutiset sieltä? Totta, sitä ei kysytä minulta, eikä sinulta. Netti on tullut jäädäkseen.

Minut on myös pakotettu tilaamaan asioita verkkokaupasta, vaikka en halua; työssä se on jo tavallista, mutta myös arjessa on asioita, mitä ei enää saa edes tilaamalla paikkakunnan kauppaan. Ahdistaa!
Miksei asioita saa tehdä vanhanaikaisesti ihmisten kanssa? En minä niin vanha tai osaamaton ole, etteivät edellä mainitut asiat onnistuisi, kyse on periaatteesta. En halua keskustella robotin kanssa, en halua valita kuvia, joissa näkyy liikennevalot vain siksi, että robotti voi tunnistaa, että minä en ole robotti.

Haluaisin myös keskustella ihmisten kanssa syvällisemmin. Monet eivät halua. Kirjoitetuilla, "sähkösanomaviesteillä" se harvoin onnistuukaan. Kukaan ei jaksa eikä ehdi miettiä, mitä kotiympyröiden ulkopuolella tapahtuu. Uutisiinkaan ei voi täysin luottaa. Meillä ei ole aikaa ja viitseliäisyyttä pohtia, mikä on totta ja mikä valhetta. Näinpä valeuutiset saattavat levitä laajalle, ennenkuin joku hoksaa väärän tiedon levittämisen, mutta usein vahinkoa on jo tapahtunut. Itse huomaan olevani nykyisin varsin kriittinen . Tulee mieleen taannoinen sikainfluenssa, mihin kehitettiin nopealla aikataululla rokote. Siitä ei sitten hyvä seurannut; On monia onnettomia, jotka luulivat tekevänsä hyvän teon ottaessaan rokotteen, mutta saivatkin parantumattoman narkolepsian. Siksi kriittinen ja maalaisjärkinen ( huomaa sanonta, tämäkin on muuttunut nykykielessä arkijärjeksi) suhtautuminen asioihin on usein riittävää. Ahdistaa!

Ahdistuksen liennytystä

Jokainen voi vaikuttaa omaan ahdistukseensa. Pienet asiat voivat auttaa yllättävän paljon. Mitä, jos lähtisit ulos ilman kännykkää? Tärkeisiin asioihin voi palata tarvittaessa ja ihmiset kyllä soittavat uudelleen, jos heillä on oikeaa asiaa. Somepäivityksiäkään ei ole pakko tehdä ja lukea joka hetki.
Lapsi syö varmasti ilman kokoaikaista youtubea, kokeile vaikka!

Kello on huhtikuisena perjantai-aamuna 7.03, kun kirjoitan tätä tekstiä. Aurinko nousee silmieni edessä, taivas on kirkas, tuulee, puun latvat huojuvat. Orava juoksee sähkölankaa pitkin ja jossain tikka rummuttaa katulampun peltiin nokallaan, kutsuuko se kumppania? Kevät tekee tuloaan. Toivottavasti ahdistus lakkaa tai ainakin lievenee.

Lähteet: Fysioterapia-lehti 2/19, Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, omat kuvat.

Ole itsellesi armollinen

Oletko itsellesi armollinen?

Vuohijärvellä talvella 2020, itselleni rauhoittava paikka.

Pääsiäisaamu valkeni tänä vuonna harmaana. Äiti sanoi, että pääsiäisaamuna aurinkokin tanssii. Nyt en näe tanssiiko. Lapsena ainakin kuvittelin niin.

Kuulen usein itselleni sanottavan: Ole itsellesi armollinen. Tuon lauseen kuulen useimmiten silloin, kun yritän tehdä asioita enemmän kuin oikeasti ehdin ja jaksan. Monen asian yhtäaikainen tekeminen on tullut enemmän kuin tavaksi. Lisäksi pyrkimys on jollain tasolla perfektionistinen. Hyvä kysymys on, saanko mitään niistä tehtyä? Saan kyllä, mutta, kun jokainen asia keskeytyy useita kertoja päivässä, uudelleen keskittymiseen menee aikaa ja voimia. Väsyn, kiukustun, ahdistun, syyllistyn, kunnes kuulen tuon otsikon lauseen, mikä ei kyllä sillä hetkellä auta yhtään.
Mitä sitten jos itken paljon, huolehdin enemmän tai otan itselleni tärkeän asian hyvin tosissani. 

Meran, 2019, Sissin puutarha.

  Miksi sitten ei voi tehdä vain yhtä tai kahta asiaa kerrallaan?

Nyky-yhteiskunnan suosima multitaskaaminen saa ihmisen, siis ainakin minut, ahdistuneeksi, ajatukset levälleen, mihinkään ei pysty keskittymään kunnolla. Itselleni on muutaman vuoden sisällä kehittynyt voimakas halu olla yksin, hiljaisuudessa, edes joskus. Että saa tehtyä jotain, se vaatii omaa aikaa, aikaa ajatella, suunnitella ja tehdä omaan tahtiin. Että joku ei ole joka hetki keskeyttämässä tai neuvomassa, miten kyseinen asia tulisi tehdä. Kuulostaako tutulta?

Lapseni kysyi joskus pienenä: Äiti, mitä ne tippaleipä- ja putkiaivot oikein ovat?

Tarkasti en enää muista, mitä vastasin. Ehkä jotain siihen suuntaan, että naisella sanotaan olevan tippaleipäaivot, koska naisen pitää usein pystyä tekemään montaa asiaa yhtäaikaa. Sen sijaan mies tekee vain ja ainoastaan yhden asian kerrallaan, puhuu yhdestä asiasta kerrallaan. No, ehkä tätäkään ei voi yleistää, vai voiko?

Saanko olla avuton, saanko olla toisien ihmisten apua tarvitseva?

Siinäpä kysymys. Joskus pitäisi saada olla avuton. Pitäisi saada vastaus yksinkertaiseenkin pulmaan niin, ettei vastauksesta tule tunne: ”Etkö sinä nyt tuotakaan käsitä”. Valitettavasti avuttomaksi heittäytyminen ei ole sallittua, ei ainakaan miehille. Ja tässä tasa-arvon maailmassa ei myöskään naisille. Siis yhteenvetona avuton ei saa olla....pulmatilanteissa KVG!  Saako itkeä? mieluummin ei, siitä tulee vain kiusallinen olo, ainakin kanssaihmisille. Toisaalta, mitä sitten, jos itket, se on sinun tapasi ilmaista tunteita.

Voisipa olla se avuton lapsi, jota isä otti kädestä ja silitti päätä tai äiti puhalsi kolhun kivut pois ja pyyhki kyyneleet.

Ole itsellesi armollinen

Palataan alkuperäiseen kysymykseen. Mitä on olla armollinen itselleen?
Elämässä on paljon tilanteita ja tapahtumia, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Silti syyllistämme usein itseämme siitä, olisinko voinut tehdä jotain, tehdä jotain enemmän, olisinko voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun? Asioittensa hyväksyminen sellaisina kuin ne meille on tarjoiltu, on vaikeaa.

Itselleni oman lapsen hautaaminen on ollut tähänastisen elämäni rankin kokemus. Syyllistän itseäni tapahtuneesta. Olisinko voinut vaikuttaa jotenkin, estääkseni tapahtuman? Oikeasti en olisi. Vai olisinko sittenkin? Oliko tämä niitä asioita, mitkä pitää vaan hyväksyä tapahtuneeksi? Miksi tällaista tapahtuu? Kysymyksiä on loputtomasti, eikä niihin ole vastauksia.
Enkä ole ainut; joka päivä joku äiti menettää lapsensa, joku fyysisesti, joku henkisesti. Tunteet ovat varmasti samanlaiset jokaisella, vaikka tilanteet ovat erilaisia.

Pyhiinvaellusreitillä Pyhäveden rannan polulla.

Tällaiset tapahtumat näyttävät myös, kuka on oikea ystävä. Osa on lopettanut yhteydenpidon kokonaan. Osa pysyy rinnalla. Yritän olla armollinen myös heille, jotka eivät tiedä, mitä sanoisivat tai tekisivät. He eivät tiedä, että tärkeintä olisi vain olla, pysyä rinnalla. Mutta, ehkä he eivät ole olleetkaan ystäviä, vaan turhia tuttavia, jotka joutivatkin mennä.

Opeta meitä hyväksymään asiat, joita emme voi muuttaa. Opeta meitä olemaan onnellisia siitä, mitä meillä on. Miten vaikeaa se onkaan 😳.

Pääsiäisen sanoma voisi lohduttaa. Itse en ole jaksanut ajatella sitäkään viime vuosina. Tänä vuonna Mäntyharjun seurakunta on laatinut ”Pyhiinvaellusreitin”, minkä kävelin eilen. Luin jokaisen taulun tekstit. Muistuttelin mieleen pääsiäisen oikeaa sanomaa, miksi Jeesus kuoli ristillä ja mitä ylösnousemus merkitseekään.

Vaikeasta menetyksestämme tulee tänä syksynä kolme vuotta. Vasta vähän aikaa on mieli suostunut ajoittain ymmärtämään sen ja, että asialle ei voi mitään. Hyväksyminen on vielä liian vaativaa. Mutta,  olla itsellensä armollinen, ehkä sitä tulee opetella vielä tiiviimmin.

Hyvää ja armollista pääsiäistä!🐣🐣🐣🐥🐥🐥

Lähteet: Raamattu, facebookissa Mäntyharjun seurakunnan sivut, https://www.iskelma.fi/uutiset/terveys-ja-hyvinvointi/a-113698, ystävän laulu, omat kuvat.

Oi katsohan lintua ja huomaa

5.4.2020 Vuohijärveltä. 

On trendikästä  puhua kotoilusta tai chillailusta, mutta mitä se on?
Nykyisin elämä täyttyy työstä, ohjatuista harrastuksista, stressistä, uupumuksesta ja kaikesta aktiviteetista, mitä kuvitella saattaa. Kiire ja suorittaminen menevät tunteiden ja tuntemisen ohitse. Ehkä tämä outo kevät opettaa meille, että ihan tavallinen arki ilman kokoaikaisia suunnitelmia voi olla myös kokemisen arvoista. Tarvitsemme myös tylsää arkea, että osaisimme nauttia elämästä.

Minulle ”olla tekemättä mitään” on lähes mahdotonta. Tällä sairauslomalla on ollut pakko opetella, ja silti on tullut kokeiltua, voisiko sittenkin kumarrella vähän, nostaa vähän, tehdä jotain tarkkaa vähän...ihan vähän vaan. Kiukku ja ärtyneisyys ovat hyvin herkässä, eikö minusta ole tähänkään? Joudun toisinaan perustelemaan toisille ihmisille yhä uudestaan, miksi en voi tai pysty tai saa tehdä jotain tiettyä asiaa. Enhän näytä sairaalta, paitsi, jos pidän silmälappua.

Lumikellot ovat levittäytyneet nurmikolle.

Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina.                
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun, sen mieltä ei huolet ne paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.

Kun katsot ikkunasta tai astut ovesta ulos, mitä näet? Näetkö taivaan? Entä lintuja? Onko pihalle ilmestynyt ensimmäinen kevätkukkanen? Paistaako aurinko vai itkeekö taivas? 

Se laulaen aamulla alkavi työt ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt, kuin vuode ois peitetty villoin, ja kattona sillä on taivas.

Jokainen uusi aamu on ihme. Sinä hengität, tunnet, olet. Kun keität aamukahvin, teet voileivän ja istahdat pöydän ääreen, tarvitsetko muuta? Kokeile, se on aivan uusi kokemus-ei televisiota, kännykkää eikä tablettia. Orientoidut tulevaan päivään ja annat aivojen aktivoitua ihan rauhassa.

Muistatko millaista arki oli, kun oltiin lapsia ja nuoria?

Myymäläauto oli tapahtuma lapsena. Silloin saatettiin ostaa vaikka limonadia kellariin, yleensä muutama pullo. Sieltä sitten saunailtana tai hellepäivänä voitiin saada yksi pieni pullo kahteen tai kolmeen pekkaan jaettuna. Voi että se oli hyvää! Ananas Palma oli suosikkini. Mummo saattoi joskus tuoda meille pihlajanmarjakaramellia, kettukarkkeja, koko pussin. Siitä riittikin useammaksi kerraksi, koska ei karamellia syöty koko pussia kerralla. 

Lapsuuden kotiin tuli aina sanomalehti. Postin jakoi Sinikka, polkupyörällä. Kaikki posti tuli vasta päivällä, sitä odotettiin. Siihen aikaan tuskin itse luin lehtiä, Sinikan tapaaminen oli mukavaa ja siksi pyrittiin olemaan usein ulkona, kun hän saapui. Omaan kotiin muutettuani tilasin sanomalehden, se tulee tänäkin päivänä, tosin jo aamuvarhaisella. Olen opetellut lukemaan sen aamukahvipöydässä. Puolisen vuotta sitten vaihdoin tilaukseni pelkkään digiin. Ei ole helppoa opetella lukemaan sanomalehteä tabletilta. Lukeminen jää selkeästi pinnallisemmaksi; teksti on pientä, jotenkin tunne ei vaan ole sama, kuin paperilehden kanssa. Nyt kokeilin kuukauden pätkää paperisena tähän väliin ja kuinka hyvältä tuntuukaan hakea lehti laatikosta aamuvarhaisella ja tuntea painomusteen tuoksu ja uusi paperi käsissään. Silti luulen palaavani digiin 😞, se on paljon halvempi. 



 Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa se vastaisten päivien ruokaa                                                                              Vaan aina sen mieli on riemuiseva, ei huomisen huolista huokaa, ja silti ei puutetta kärsi.    


Lapset osallistuivat, ainakin maalaistaloissa, kodin töihin heti, kun pystyivät. Heinäpellolla naulapojan tai -tytön työ oli niitä ensimmäisiä. Haravointi varmaan toinen, sitten vähän myöhemmin. Heiniä myös paineltiin tai, niinkuin jossain päin sanotaan, poljettiin sekä kuorman päällä että tallissa. Se oli mieluista ja mukavaa hommaa.  Heinien seivästäminen olikin jo rankempi työvaihe, eikä se enää niin mukavaa ollutkaan. Naapurit ja sukulaiset auttoivat toisiaan talkoilla heinänteossa, puinnissa ja perunannostossa. Löytyisiköhän nykyihmisillä talkoohenkeä, että saadaan Suomen talous taas tasapainoon? 


Tänä poikkeusaikana vietämme aikaa kotona enemmän kuin yleensä. Toiset käyvät työssä, toisilta työkin on tauolla tai tehdään etätöitä ja ehkä pidetään etäkoulua lapsille. Haastetta on varmasti sovittaa kaikki toiminta kotiin. Mistä saamme voimaa, toivoa tulevaisuuteen? Kevät, aurinko, koti, lämpö, ruoka, perhe, kuka mistäkin. Sosiaalinen media kertoo, että monet ovat löytäneet ns. omavaraisuuden: Leivotaan, ommellaan, tehdään puutöitä, siivotaan, tehdään asioita, mitkä ovat odottaneet aikaa. Nousisikohan kyläilykulttuuri vielä voimiinsa? 

Näitä pohdin tänään. Pyrin löytämään positiivisia, kannattelevia asioita oman elämäni pyörteissä, esimerkiksi leipomalla pullaa ja rahkapiirakkaa. Loppujen lopuksihan kaikki on hyvin. Leikatuilla silmälläkin näkee jo näkökentän puolikkaan 🤓.

Oi jospa kuin lintunen päiväni vain, myös kiittäen alkaa mä voisin.
Ja murheetta, vaikkakin puuttehissain, niin ain isän hoivissa oisin.  Ei lapsensa tarvitse surra.



Mielelläni lukisin Teidän, hyvät lukijani, mietteitä siitä, mistä ennen saimme mielihyvää, iloa, voimaa, mistä nykyisin. Miksi nykyisin mikään ei tunnu miltään? Millaisia lapsuus- ja nuoruusmuistoihini voisit jakaa kanssamme? 

Lähteet: Laulu: Oi katsohan lintua, omat kuvat.

Yön sylissä

Kello on 4.23, olen valvonut arviolta ainakin tunnin. Mitään erityistä syytä valvomiseen ei ole, tai ei pitäisi olla, vai onko? Media pyörittää koronaepidemian leviämistä päivästä toiseen, elämä kuitenkin kulkee kulkuaan. Yöllä päivien selkeät ajatukset ja odotukset muuttuvat epätietoisuudeksi, epävarmuudeksi, jopa peloksi, ahdistuksesi. Sairauslomani jatkuu vielä ainakin kaksi ja puoli viikkoa. Silmässäni verkkokalvon pintaa sileyttävän kaasun rajapinta laskee, näkyykö sen yläpuolella ajoittain jotain terävää kuvaa ? Näenkö kevään värit kohta molemmilla silmillä? Palaako kolmiulotteisuus elämääni?

Tulee mieleen Lasse Mårtensonin vanha rallatus:
Ole pienistä hetkistä onnellinen, siitä kaikesta, minkä sä sait. Sillä yhtäkään päivää et takaisin saa, hetki kauneinkin kerran jo mennyt on taa. Ole pienistä hetkistä onnellinen, siitä kaikesta, minkä sä sait. 

Niinpä, tämän hetken onni on hiljaisuus. Yön pimeydessä, kun muut nukkuvat, syntyy lempeää tekstiä. Vai syntyykö?
Kyynel vierähtää poskelle, elämässä on niin paljon onnellisia hetkiä, mutta vähintään yhtä paljon epäonnea, surua, toivottomuutta, kaipausta. Kaipausta mihin? Menneeseen vai tulevaan? Mikä siinä onkin, että usein haikailemme menneisyyteen, asioihin mitkä on jo pitänyt hyväksyä. Usein ajatus lennättää taivaaseen pyynnön: Opeta minua hyväksymään asiat, joita en voi muuttaa.

Öinen maisema

Kunpa muistaisimme ajatella, että jokaiseen päivään mahtuu varmasti ainakin yksi onnellinen tai edes hyvä hetki. Onko se lapsen katse tai hymy? Lipaisiko lemmikkisi kättäsi hellästi? Katsoiko puolisosi sinuun lempeästi, antoiko suukon? Siivilöityikö auringon säde verhon raosta? Onko ikkunallasi kasvavaan kukkaan puhjennut pienen pieni nuppu? Jos saat lähteä töihin, olet onnekas, kaikki eivät saa. 

Kello on nyt 4.59. Ilmalämpöpumppu kohisee, kello raksuttaa, jostakin kuuluu vaimeaa auton ääntä.

Pyyhin kyyneleen, toisenkin. Tässäkö tämä elämä nyt on? Tässähän se, ehtoopuolella, seestynytkö? Ei vielä tarpeeksi. Ruuhkavuodet ovat hellittäneet, tai sitten eivät. Sekavaa ajatusmyllerrystä...yhteiskunnan ja koko maailman lähes pysähtyminen aiheuttaa entistä kovemman paineen vähän jokaiselle. Mitä sitten, kun tämä poikkeustilanne loppuu? Alammeko pelätä uutta epidemiaa? Vai uskallammeko taas elää?

 Ensi kesä tulee olemaan poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että kesälomia ei monikaan voi viettää ennakkosuunnitelmien mukaan. Koronakriisin aikana tapahtunut talouden notkahdus pitää kiriä kiinni, jotta voimme jatkaa elämää yhtä hyvin yhteiskunnallisiin eduin, kuin tähän asti.

Meidän, joilla on terveyttä, töitä tai säännölliset tulot muutoin, tulisi nyt muistaa lähimmäisiämme. Lähimmäinen voi olla naapuri, ystävä, sukulainen tai se pienen kivijalkaliikkeen pitäjä, joka nyt tarvitsee kannattelua vaikean ajan yli. Vanha talkooperinne pitäisi nyt löytää jostakin. Asioita voi tehdä vastikkeettakin, vain auttaakseen toista. Toisaalta,
ellemme käytä asuinpaikkakuntamme palveluja, voi olla, että niitäkään ei kohta ole.

Öiset pohdinnat tallentuivat tähän tekstiin. Kohta alkaa aamu valkenemaan, kylä herää. Sekavat ajatukset painuvat käpylisäkkeeseen, tiesittekö muuten, että sielu asuu käpylisäkkeessä?

Aurinkoista loppuviikkoa toivottelen, kello on 5.37.

Lähteinä Lasse Mårtensonin laulun sanat muistin varaisesti sekä öiset kuvat ja videot.