Yön sylissä

Kello on 4.23, olen valvonut arviolta ainakin tunnin. Mitään erityistä syytä valvomiseen ei ole, tai ei pitäisi olla, vai onko? Media pyörittää koronaepidemian leviämistä päivästä toiseen, elämä kuitenkin kulkee kulkuaan. Yöllä päivien selkeät ajatukset ja odotukset muuttuvat epätietoisuudeksi, epävarmuudeksi, jopa peloksi, ahdistuksesi. Sairauslomani jatkuu vielä ainakin kaksi ja puoli viikkoa. Silmässäni verkkokalvon pintaa sileyttävän kaasun rajapinta laskee, näkyykö sen yläpuolella ajoittain jotain terävää kuvaa ? Näenkö kevään värit kohta molemmilla silmillä? Palaako kolmiulotteisuus elämääni?

Tulee mieleen Lasse Mårtensonin vanha rallatus:
Ole pienistä hetkistä onnellinen, siitä kaikesta, minkä sä sait. Sillä yhtäkään päivää et takaisin saa, hetki kauneinkin kerran jo mennyt on taa. Ole pienistä hetkistä onnellinen, siitä kaikesta, minkä sä sait. 

Niinpä, tämän hetken onni on hiljaisuus. Yön pimeydessä, kun muut nukkuvat, syntyy lempeää tekstiä. Vai syntyykö?
Kyynel vierähtää poskelle, elämässä on niin paljon onnellisia hetkiä, mutta vähintään yhtä paljon epäonnea, surua, toivottomuutta, kaipausta. Kaipausta mihin? Menneeseen vai tulevaan? Mikä siinä onkin, että usein haikailemme menneisyyteen, asioihin mitkä on jo pitänyt hyväksyä. Usein ajatus lennättää taivaaseen pyynnön: Opeta minua hyväksymään asiat, joita en voi muuttaa.

Öinen maisema

Kunpa muistaisimme ajatella, että jokaiseen päivään mahtuu varmasti ainakin yksi onnellinen tai edes hyvä hetki. Onko se lapsen katse tai hymy? Lipaisiko lemmikkisi kättäsi hellästi? Katsoiko puolisosi sinuun lempeästi, antoiko suukon? Siivilöityikö auringon säde verhon raosta? Onko ikkunallasi kasvavaan kukkaan puhjennut pienen pieni nuppu? Jos saat lähteä töihin, olet onnekas, kaikki eivät saa. 

Kello on nyt 4.59. Ilmalämpöpumppu kohisee, kello raksuttaa, jostakin kuuluu vaimeaa auton ääntä.

Pyyhin kyyneleen, toisenkin. Tässäkö tämä elämä nyt on? Tässähän se, ehtoopuolella, seestynytkö? Ei vielä tarpeeksi. Ruuhkavuodet ovat hellittäneet, tai sitten eivät. Sekavaa ajatusmyllerrystä...yhteiskunnan ja koko maailman lähes pysähtyminen aiheuttaa entistä kovemman paineen vähän jokaiselle. Mitä sitten, kun tämä poikkeustilanne loppuu? Alammeko pelätä uutta epidemiaa? Vai uskallammeko taas elää?

 Ensi kesä tulee olemaan poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että kesälomia ei monikaan voi viettää ennakkosuunnitelmien mukaan. Koronakriisin aikana tapahtunut talouden notkahdus pitää kiriä kiinni, jotta voimme jatkaa elämää yhtä hyvin yhteiskunnallisiin eduin, kuin tähän asti.

Meidän, joilla on terveyttä, töitä tai säännölliset tulot muutoin, tulisi nyt muistaa lähimmäisiämme. Lähimmäinen voi olla naapuri, ystävä, sukulainen tai se pienen kivijalkaliikkeen pitäjä, joka nyt tarvitsee kannattelua vaikean ajan yli. Vanha talkooperinne pitäisi nyt löytää jostakin. Asioita voi tehdä vastikkeettakin, vain auttaakseen toista. Toisaalta,
ellemme käytä asuinpaikkakuntamme palveluja, voi olla, että niitäkään ei kohta ole.

Öiset pohdinnat tallentuivat tähän tekstiin. Kohta alkaa aamu valkenemaan, kylä herää. Sekavat ajatukset painuvat käpylisäkkeeseen, tiesittekö muuten, että sielu asuu käpylisäkkeessä?

Aurinkoista loppuviikkoa toivottelen, kello on 5.37.

Lähteinä Lasse Mårtensonin laulun sanat muistin varaisesti sekä öiset kuvat ja videot.