Oi katsohan lintua ja huomaa

5.4.2020 Vuohijärveltä. 

On trendikästä  puhua kotoilusta tai chillailusta, mutta mitä se on?
Nykyisin elämä täyttyy työstä, ohjatuista harrastuksista, stressistä, uupumuksesta ja kaikesta aktiviteetista, mitä kuvitella saattaa. Kiire ja suorittaminen menevät tunteiden ja tuntemisen ohitse. Ehkä tämä outo kevät opettaa meille, että ihan tavallinen arki ilman kokoaikaisia suunnitelmia voi olla myös kokemisen arvoista. Tarvitsemme myös tylsää arkea, että osaisimme nauttia elämästä.

Minulle ”olla tekemättä mitään” on lähes mahdotonta. Tällä sairauslomalla on ollut pakko opetella, ja silti on tullut kokeiltua, voisiko sittenkin kumarrella vähän, nostaa vähän, tehdä jotain tarkkaa vähän...ihan vähän vaan. Kiukku ja ärtyneisyys ovat hyvin herkässä, eikö minusta ole tähänkään? Joudun toisinaan perustelemaan toisille ihmisille yhä uudestaan, miksi en voi tai pysty tai saa tehdä jotain tiettyä asiaa. Enhän näytä sairaalta, paitsi, jos pidän silmälappua.

Lumikellot ovat levittäytyneet nurmikolle.

Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina.                
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun, sen mieltä ei huolet ne paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.

Kun katsot ikkunasta tai astut ovesta ulos, mitä näet? Näetkö taivaan? Entä lintuja? Onko pihalle ilmestynyt ensimmäinen kevätkukkanen? Paistaako aurinko vai itkeekö taivas? 

Se laulaen aamulla alkavi työt ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt, kuin vuode ois peitetty villoin, ja kattona sillä on taivas.

Jokainen uusi aamu on ihme. Sinä hengität, tunnet, olet. Kun keität aamukahvin, teet voileivän ja istahdat pöydän ääreen, tarvitsetko muuta? Kokeile, se on aivan uusi kokemus-ei televisiota, kännykkää eikä tablettia. Orientoidut tulevaan päivään ja annat aivojen aktivoitua ihan rauhassa.

Muistatko millaista arki oli, kun oltiin lapsia ja nuoria?

Myymäläauto oli tapahtuma lapsena. Silloin saatettiin ostaa vaikka limonadia kellariin, yleensä muutama pullo. Sieltä sitten saunailtana tai hellepäivänä voitiin saada yksi pieni pullo kahteen tai kolmeen pekkaan jaettuna. Voi että se oli hyvää! Ananas Palma oli suosikkini. Mummo saattoi joskus tuoda meille pihlajanmarjakaramellia, kettukarkkeja, koko pussin. Siitä riittikin useammaksi kerraksi, koska ei karamellia syöty koko pussia kerralla. 

Lapsuuden kotiin tuli aina sanomalehti. Postin jakoi Sinikka, polkupyörällä. Kaikki posti tuli vasta päivällä, sitä odotettiin. Siihen aikaan tuskin itse luin lehtiä, Sinikan tapaaminen oli mukavaa ja siksi pyrittiin olemaan usein ulkona, kun hän saapui. Omaan kotiin muutettuani tilasin sanomalehden, se tulee tänäkin päivänä, tosin jo aamuvarhaisella. Olen opetellut lukemaan sen aamukahvipöydässä. Puolisen vuotta sitten vaihdoin tilaukseni pelkkään digiin. Ei ole helppoa opetella lukemaan sanomalehteä tabletilta. Lukeminen jää selkeästi pinnallisemmaksi; teksti on pientä, jotenkin tunne ei vaan ole sama, kuin paperilehden kanssa. Nyt kokeilin kuukauden pätkää paperisena tähän väliin ja kuinka hyvältä tuntuukaan hakea lehti laatikosta aamuvarhaisella ja tuntea painomusteen tuoksu ja uusi paperi käsissään. Silti luulen palaavani digiin 😞, se on paljon halvempi. 



 Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa se vastaisten päivien ruokaa                                                                              Vaan aina sen mieli on riemuiseva, ei huomisen huolista huokaa, ja silti ei puutetta kärsi.    


Lapset osallistuivat, ainakin maalaistaloissa, kodin töihin heti, kun pystyivät. Heinäpellolla naulapojan tai -tytön työ oli niitä ensimmäisiä. Haravointi varmaan toinen, sitten vähän myöhemmin. Heiniä myös paineltiin tai, niinkuin jossain päin sanotaan, poljettiin sekä kuorman päällä että tallissa. Se oli mieluista ja mukavaa hommaa.  Heinien seivästäminen olikin jo rankempi työvaihe, eikä se enää niin mukavaa ollutkaan. Naapurit ja sukulaiset auttoivat toisiaan talkoilla heinänteossa, puinnissa ja perunannostossa. Löytyisiköhän nykyihmisillä talkoohenkeä, että saadaan Suomen talous taas tasapainoon? 


Tänä poikkeusaikana vietämme aikaa kotona enemmän kuin yleensä. Toiset käyvät työssä, toisilta työkin on tauolla tai tehdään etätöitä ja ehkä pidetään etäkoulua lapsille. Haastetta on varmasti sovittaa kaikki toiminta kotiin. Mistä saamme voimaa, toivoa tulevaisuuteen? Kevät, aurinko, koti, lämpö, ruoka, perhe, kuka mistäkin. Sosiaalinen media kertoo, että monet ovat löytäneet ns. omavaraisuuden: Leivotaan, ommellaan, tehdään puutöitä, siivotaan, tehdään asioita, mitkä ovat odottaneet aikaa. Nousisikohan kyläilykulttuuri vielä voimiinsa? 

Näitä pohdin tänään. Pyrin löytämään positiivisia, kannattelevia asioita oman elämäni pyörteissä, esimerkiksi leipomalla pullaa ja rahkapiirakkaa. Loppujen lopuksihan kaikki on hyvin. Leikatuilla silmälläkin näkee jo näkökentän puolikkaan 🤓.

Oi jospa kuin lintunen päiväni vain, myös kiittäen alkaa mä voisin.
Ja murheetta, vaikkakin puuttehissain, niin ain isän hoivissa oisin.  Ei lapsensa tarvitse surra.



Mielelläni lukisin Teidän, hyvät lukijani, mietteitä siitä, mistä ennen saimme mielihyvää, iloa, voimaa, mistä nykyisin. Miksi nykyisin mikään ei tunnu miltään? Millaisia lapsuus- ja nuoruusmuistoihini voisit jakaa kanssamme? 

Lähteet: Laulu: Oi katsohan lintua, omat kuvat.