Ajatuksia tyhjässä pesässä

Viimeinen lapsi lensi pesästä. Asiantuntijat sanovat, että silloin kasvatus on onnistunut, kun lapsi muuttaa omilleen. Meillä on neljä lasta, kaikki ovat muuttaneet omaan kotiin aikanaan. 

Vajaa kolme vuotta sitten yksi aikuinen lapsemme muutti taivaan kotiin.


”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa ja rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Elämään kuuluvat asiat, kuten syntymät ja kuolemat saavat aikaan tunnemyrskyjä.

Itselläni viimeiseen neljään vuoteen on mahtunut aika paljon elämän kriisejä lähipiirissä; pari naimisiin menoa ja syntymää, useita kuolemia sekä omia, silmiin liittyviä leikkauksia.

Mene metsään

Poikani kuoleman jälkeen luonnossa liikkuminen on aiheuttanut enemmän ja vähemmän tunnemyrskyjä. Itku tulee herkästi yksin kävellessä ja koen jopa ahdistusta. Erityisesti tähtitaivas  aiheuttaa itkun ja pohjattoman kaipauksen.  Miksi? Asiantuntijat kehottavat menemään metsään, koska se rauhoittaa ja hoitaa. Rakastan luontoa, mutta nytkin, kun kirjoitan asiaa ulos, alkaa itkettää. Teimme mökillä remonttia muutamia vuosia sitten, poikani oli siellä koko kesän töissä. Tuntuu, että hänestä on jäänyt palanen sinne. Sielläkin tulee selittämättömiä surun, kaihon ja kyynelten puuskia. Olenkin tehnyt muistelupaikan kauniille paikalle, mistä näkee järvelle.

Samalla tavalla reagoin alitajuisesti, kun kuulen tiettyjä lauluja. Sellaisia ovat "Lapsuuden usko" tai "Suojelusenkeli", erityisesti Mikko Alatalon suojelusenkeli tai Samuli Edelmanin "Kirkossa".
Se tunne, että en pystynyt suojelemaan lastani maailman pahuudelta ja yhteiskunnan liiallisilta vaatimuksilta vie voimia.

Elämän kriisit nostavat vanhoja asioita pintaan. Niin aivot toimivat. Käsittelemättömät asiat tai asiat, joitten käsittely on kesken, nousevat ajoittain pintaan jonkin tapahtuman myötävaikutuksella. Tapahtumat voivat olla iloisia tai surullisia. Viimeisen lapsen muutto pois kotoa on hyvä asia, mutta se saa aikaan kyyneliä - tässäkö tämä oli? Nyt ymmärrän, miltä omasta äidistä ja isästä on tuntunut, kun muutin pois kotoa. Ymmärrän heidän huolensa.

Itselläni lapsen muutto taivaaseen on ollut asia, mikä saa pelkäämään, pelkäämään kaikenlaista, pelkäämään, etteivät lapset tai lapsenlapset haavoittaisi itseään kovin pahasti. Kaikilla on kuitenkin asiat hyvin, siivet kantavat.

".....Kohta ryntäät maailman ruuhkaan

Näet varjoja ja aurinkoa
Tee mitä teet mut älä sielullesi vahinkoa
Sillä haavat nuo ei paranen
Vaikka isi kuinka puhaltais
Siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais

Tuota lapsuuteni kuvaa
Vielä hetken muistelen
On harmaantuneet värit enkelin
Repaleiset siivet sen
Oi jos voisin paikata edes laudat lahoimmat
Tuon sillan, jonka yli kaikki lapset kulkevat."

                             

Eräs ystävä sanoi aikanaan, että muista, että sinulla on eläviä lapsia ja lapsenlapsia. Muistan varmasti. Toivottavasti osaan osoittaa sen myös niin, että he tuntevat sen. Muistan myös ystäväni lausuman aina, kun suru alkaa vallata liikaa tilaa elämässä.


Monet yhteiskunnan vaatimukset aiheuttavat voimattomuuden tunteita. On pakko osata. Pintaan puskee ensin voimattomuus, sitten ärsytys ja lopulta sopeutuminen. Vastustaminen ei auta. Laki on laki. Opettele tai putoat yhteiskunnan rattaista. Loppujen lopuksi suurin osa ihmisistä sopeutuu, pieni osa ei jaksa.

 

Näkymätön 

Näkymätön

Olen muuttunut ajan myötä näkymättömäksi. Kaupan kassa huomaa vain  edelläni kulkevan puolisoni ja tervehtii häntä, minä olen näkymätön. Usein ”piipitän” (siltä se tuntuu) tervehdyksen, mutta edes katse ei nouse. Olen siis näkymätön ja kuulumaton. Ruuhkaisella kadulla kävellessä (siitähän tällä hetkellä ei ole pelkoa) joudun väistelemään koko ajan, muuten tulisi yhteentörmäys, ainakin luulen niin. Olen muille näkymätön, mutta itselleni olen vielä lihaa ja verta. Pelkään kolhuja, mustelmia, haavoja.

Huomaan, että olen alkanut käyttäytyä erilailla kuin ennen. Suojelen tahtomattani itseäni. Väistelen, myötäillen, yritän tehdä asiat hyvin ja sääntöjen mukaan. Pienet asiat, kuten väärään kaappiin eksynyt astia tai kuihtunut kukka, saavat aikaan suuttumusta.

Pelkäänkö tulevaisuutta? Pelkäänkö menetyksiä? Pelkäänkö pettymyksiä ja haavoja? Ihmettelen oman mieleni liikkeitä. Ehkä olen rakentanut ympärilleni kuoren; on asioita, mitkä eivät enää tunnu miltään.

Keijukaiset

Miten hoidan itseäni?

Aivot tarvitsevat työtä. Aloin kolme vuotta sitten kutomaan (tai neulomaan) kirjoneule- ja pitsisukkia ja -lapasia. Niitä tehdessä ei tullut muita ajatuksia mieleen. Se harrastus on säilynyt ja toimii edelleen niin ilon, surun kuin voimattomuuden hoitona.Tänä talvena olen kutonut kaksi villapuseroakin. Lisäksi laulan, se purkaa jännityksiä ja tuo hyvää mieltä. Laulutekniikka on ihmeellistä. Siitä avautuu uusia asioita koko ajan, vuosien päästä saattaa oivaltaa jotain, mitä on harjoitellut jo kauan. Laulan mielelläni yksin, silloin ei ole väliä tekeekö mieli tanssia vai itkeä.

Tyhjä pesä

Aikanaan, kun nuorimmat lapsemme aloittivat koulun, minulla oli ensimmäinen tyhjän pesän kriisi. Se unohtui arkisessa aherruksessa. Nyt, kun oikeasti yhtään lasta ei enää asu kotona, on aika tyhjä tunne. Ja kyllä, puoliso asuu kotona 🙊.

Uskon, että moni meistä vanhemmista elää, ainakin osittain, lasten kautta. Monilla vanhemmilla ei ole yhtään yhteistä harrastusta. Tuskin se on välttämätöntäkään, mutta onko puolisoilla mitään yhteistä, kun he jäävät kahden? Kokemuksesta voin sanoa, että opettelemista on. Onko yhteisiä televisio-ohjelmia? Vietättekö vapaa-aikaa samassa tilassa vai kodin eri puolilla? Syöttekö joka päivä ainakin kerran yhdessä? Ärsyttääkö? Nyt on aika opetella olemaan kahdestaan, nauttimaan ajasta yhdessä. Työelämä rajoittaa lastenlasten tapaamisia, mutta ajat, mitkä voi viettää heidän kanssaan, ovat arvokkaita molemmille. Lapsille mummojen ja vaarien tarinat ovat ihan yhtä tärkeitä kuin meille aikanaan.

Kesä on jo ovella. Käki kukkuu, niinkuin äitienpäivän alla kuuluukin. Kukkia ilmestyy joka päivä lisää ja perhosia. Nautinnollista loppuviikkoa ja ihanaa äitienpäivää!

Uskomatonta, olin kirjoitellut yllä olevia ajatuksia useiden päivien ajan ja sitten Länsi-Savossa 3.5.2020 Petteri Kilpeläinen kirjoittaa samoista asioista.

Länsi-Savo 3.5.2020

Lähteet: Länsi-Savo, Suojelusenkeli, Mikko Alatalo, omat kuvat.