Ikäkriisiäkö

 Vielä alle 60

Kohta se vaihtuu, vuosikymmen, itselläni. Jonkinlainen orastava kriisi on ollut päällä jo jonkin aikaa. Voiko olla totta, että kohta kirjoitan ikäkyselyihin luvun 60? Mietin, millaisia kuusikymppiset ihmiset ovat. Heitä on monenlaisia. Osa on nuorekkaita, osalla ikä näkyy. Miten ikä sitten näkyy? Hiusten harmaantumisena tai harventumisena. Ryppyinä, suupielten kääntymisenä alaspäin, vartalon muodon muuttumisena ja niin edelleen. Katson peiliin, kumpaan ryhmään itse kuulun? Epätoivoisesti värjyytän hiuksiani ja kampaaja saa aikaan ihmeen, ei ole harmaita ei. Kunnes taas muutaman viikon kuluttua kaikki toistuu. Mutta, mutta, mikä tuo on: Harmaata kulmakarvoissa, eikä!! Ryppyjä siellä ja täällä kasvoissa, hymyillessä suupielet nousevat vaakaan, eivät ylöspäin; milloin tämäkin on muuttunut? Auttaisikohan kasvojumppa? 

Onko edes mahdollista, että me, jotka juuri aloitimme koulutiemme tai saimme ensimmäisen lapsen, olemmekin yhtäkkiä elämän ehtoopuolella. Tarkistin juuri: Neljä vuotta ja kuusi kuukautta on alin eläkeikäni. Hyvinkin mahdollista, että silloin työura on ohi. Toisaalta mietityttää, miten käy elämäntyölle? Yritykselle, mikä on kuin lapsi, mitä on kasvatettu, kehitetty ja kehitetään edelleen. Olenko tuolloin vielä terve? Kysymyksiä on loputtomiin. 

Tähän ikään liittyy monia elämän muutoksia ja kriisejä. Aiemmissa blogiteksteissä olen käsitellyt joitakin niistä. Katson uudelleen peiliin? Syönkö oikein, liikunko tarpeeksi? Onko minulla elämässäni mukavia harrastuksia? Hymyilenkö? Itkenkö? Nautinko elämästä? Mitä arvostan? Kuka tai ketkä huolehtivat minusta, jos en itse pystyisi? Edelleen kysymyksiä, mutta onko niihin vastauksia?

Tosiasiahan on, että ulkonäkö ei todellakaan ole prioriteettien ykkönen. Enemmänkin on tyylikästä, kun ihminen kantaa vuotensa ja ryppynsä ylpeänä ja ja että eletty elämä näkyy. Elämänkokemus tuo perspektiiviä ja suhteuttaminen taitoa. 

Kiitollisuutta

Elämässä on paljon kiitollisuuden aiheita. Jos ahdistaa, hyviä asioita on hyvä kirjoittaa vaikka paperille joka päivä, koska jokaisella on varmasti jokaisessa päivässä jotain hyvää. 

Esimerkiksi

- koti, jokapäiväinen leipä

- perhe; puoliso, lapset, lapsenlapset, sisarukset jne.

- työ, toimeentulo

- mahdollisuus tehdä melkein mitä vain, Suomessa on paljon sekä ilmaisia että maksullisia harrastusmahdollisuuksia

- kukat kukkivat, marjoja voi kerätä metsistä, voi antaa auringon tai sateen hyväillä kasvoja

- jokainen keksii varmasti jotain henkilökohtaista hyvää, mistä olla kiitollinen.

Mielestäni myös vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Ei mikään tunnut miltään, jos kaikki olisi aina hyvin. 

Aikajana 50 -vuotiaasta 60-vuotiaaseen

Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. On kuin eilen olisin viettänyt 50-vuotisjuhliani. 10 vuoden sisälle on mahtunut suuria iloja ja sanoinkuvaamattomia suruja. Joitakin ”niinsanottuja ystäviä” on lopettanut yhteydenpidon, tai yhteydenpito on muuttunut yksipuoliseksi, mutta onneksi tilalle on tullut uusia, samanhenkisiä ihmisiä. Sana ystävä ja ystävyys on saanut ihan uuden merkityksen. Harrastuksista laulaminen ja maalaaminen ovat muuttuneet jopa mielen tasapainottajiksi. Työ maistuu edelleen hyvälle, tosin yhteiskunnan kasvavat vaatimukset haastavat. Tuntuu kyllä, että nykyisin ei jaksa enää samalla vauhdilla ja energialla kuin vielä 10 vuotta sitten.  Mietityttää myös se, että monia ikätovereita on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kuinka kauan itsellä on vielä aikaa? Onneksi emme tiedä sitä, emmekä voi ennustaa. Jonkinverran voimme vaikuttaa terveyteemme ja elinikäämme elintavoillamme, mutta toisaalta iän myötä usko siihen, että päivämme ovat etukäteen luetut, on vahvistunut. 

Ikä on vika, mikä korjaantuu ajan myötä

Mitä se ikäkriisi sitten on? Sitä on varsin vaikea selittää. Omia mietteitä: ”Tässäkö tämä nyt oli?”, ” Vieläkö uskaltaisi kokeilla jotain uutta? ”, Miksi en kouluttautuisi vielä lisää? Olenko hukassa itseni kanssa? Jne. 

ET-lehdessä 2/2017 kuudenkympin kriisiä pohdittiin mm. näin (kuulostaa tutulta):

Kuudenkympin kriisi on pohdintaa elämän suunnasta ja tiedostamista elämän rajallisuudesta. Monet pysähtyvät juuri kuusissakymmenissä miettimään ikääntymistä ja sen mukanaan tuomia muutoksia. Mitä tarkoittaa eläkkeelle jääminen? Pysynkö terveenä? Otetaanko minut yhä yksilönä huomioon? Kuusikymppisen elämää leimaa luopuminen menneestä ja suuntautuminen uuteen.

Mitä erityistä on ikäkriisissä?

Ihmisen elämässä on pieniä kehityskriisejä, jotka liittyvät elämänvaiheisiin ja arjen muutoksiin. Sitten on vähän suurempia elämänkriisejä, joissa käsiteltävänä on esimerkiksi ihmissuhteiden tai työpaikan muutokset. Suurimmat kriisit ovat traumaattisia elämäntapahtumia, kuten onnettomuuksia, sairastumisia tai kuolemaa. Tuohon kuudenkympin nurkille osuu usein näitä kaikkia kriisejä jollakin tavalla. Iso paketti.

”Olen aina ymmärtänyt, että meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin vanheta joka päivä”, sanoi Jorma Uotinen 70-vuotishaastattelussaan. Näinhän se on.

Ja vielä: 

Ei elämästä selviä hengissä

Juice Leskinen

Kas elämä se kaikkein vaikeinta lie
Sen kun hyvin teet se kaiken aikasi vie
Jos nyt haluat täysillä päästellä
Voit kenties elämäsi säästellä
Jee jee
Mut edes niin et sitä tee

Voit reilusti heilua svengissä
Et elämästä selviä hengissä
(Et elämästä selviä hengissä)

Sua järjestöt kyttää ansoineen
Sua saarnaajat ajaa satimeen
Mutta jos otat johtajaks jonkun muun
Hänen puolestaan joudut sä tappeluun
Joo joo
Enkä vielä kaikkea kertonut oo

Mut se on yhteistä pomossa ja rengissä
Ne ei elämästä selviä hengissä
(Ei elämästä selviä hengissä).......

Lähteet: Omat kuvat, ET-lehti 27.2.2017, Juice Leskisen laulun sanat.