Ei kukaan ole luvannut, että elämä olisi helppoa

Näkymätön

Me ihmiset ajattelemme asioita usein negatiivisen kautta. Toisaalta ne ihmiset, jotka osaavat päästää irti, ajatella positiivisesti ja realistisesti, erottuvat. Itse jään usein kiinni vanhoihin asioihin. Jokin asia voi loukata niin syvästi, että se lommo ei häviä mielestä, ei mitenkään. Kolme vuotta sitten olin kirjoittanut tekstiä siitä, miten olla armollinen itselleen. Tässä tekstissä oli myös kappale siitä, miten koin olevani muuttunut näkymättömäksi. Kummallista kyllä, samanlaisia tuntemuksia on tänäkin päivänä, jopa samanlaisia tapahtumia.

Monesti edellä kuvaamani näkymättömyys selitetään huonolla itsetunnolla, mikä johtuisi traumaattisesta lapsuudesta. Itselläni on ollut hyvä koti, äiti ja isä sekä sisarukset, hyvä lapsuus. Ennemminkin tämä itsetunto-ongelma on syntynyt myöhemmän elämän haasteiden kautta. 

Kukaan ei koskaan ole sanonut tai luvannut, että elämä olisi helppoa. Kuitenkin meidän kaikkien tulisi ajoittain miettiä, mitkä asiat elämässä ovat hyvin ja mitkä oikeasti huonosti. Monesti auttaa, kun miettii, että jollain toisella voi olla asiat vielä huonommin, toki myös paremmin.

Jos ihminen saa ruokaa, muttei koe olevansa rakastettu, hän etsii tuota rakkautta esimerkiksi syömällä lisää. Tekemällä hieman lisää töitä. Panostamalla ihmissuhteisiin. Etsimällä seurakunnan, johon kuulua jne. Lopulta kokien vain hetkellisesti täyttymystä. Missä vika? Tunnepuolessa? Näkymättömyydessä?

 
Kun ihminen sivuuttaa suvereenisti omat tunteensa, hän samalla sivuuttaa yhden tärkeimmistä tarpeistaan. Tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin aidoimmillaan on. Lopulta luopuen noista tarpeistaan. Muuttuen näkymättömäksi.

 

Ninni, näkymätön lapsi

Ninni on näkymätön lapsi, jolla on hopeinen kulkunen kaulan ympärillä. Kulkusen kilinä paljastaa aina, missä hän milloinkin on. Ninniä kaltoinkohdellut täti antaa hänet Tuutikille,  joka vuorostaan vie hänet Muumiperheen luokse.

Muumiperhe ottaa hänet avosylin vastaan. Ninni saa oman huoneen Muumitalon ullakolta ja jo ensimmäisen yön jälkeen hänen käpälänsä alkavat näkyä. Muumimamma ompelee Ninnille mekon, jonka seurauksena hän piipittää ensimmäiset sanansa Muumitaloon saapumisen jälkeen. Ajan kuluessa Ninnistä alkaa näkyä yhä enemmän, kunnes vain kasvot puuttuvat.

Muumipeikko haluaisi kovasti auttaa Ninniä ja yrittää opettaa hänet leikkimään. Ninni yrittää olla kohtelias, mutta hän ei halua leikkiä. Pikku Myyn mielestä Ninni ei ikinä tule näkyväksi, jos hän ei osaa suuttua. Tämä osoittautuu todeksi, sillä Ninni näkyy kokonaan vasta, kun hän on todella vihainen.

Jotkut sortuu elon tiellä...

Ninnin tarina kertoo hienosti, miten ikävistä asioista ja tunteista pakeneminen vaikuttaa meihin. Monesti asioiden peittäminen voi johtaa säälimättömään itseruoskintaan, omaan napaan tuijottamiseen, mistä ei näe ulospääsyä. Ihminen voi sortua kaikenlaisiin tekoihin herättääkseen huomiota. Joistakin tulee ulkonäkökeskeisiä, itsekriittisiä, pakonomaisesti itseään kontrolloivia. Samalla he usein unohtavat elää, kadottavat näköyhteyden kaikkiin pieniin, hyviin asioihin, joita ympärillä on.  Menestystä ja kunniaa hamuava voi olla pohjattoman yksinäinen. Mieli ja keho ovat yhtä tärkeitä, niitä ei voi erottaa toisistaan. Niinpä Pikku Myyn ohje, että kunnolla suuttuminen auttaa, pitää paikkaansa! Mieli suuttuu ja keho toimii. Lapsikin osaa sen jo pienestä pitäen kenenkään opettamatta; se on se itkupotkuraivari, mikä ilmaantuu  juuri silloin, sitä vähiten odottaisi.

Pyytäisinkö apua?

Selviäminen ja pärjääminen voi muodostua identiteetiksi, vaikka aina ei edes ole itsekään varma jaksaako tai pärjääkö oikeasti vai onko vain tottunut selviytymään pyytämättä apua. Näkymättömän on helppo ajatella, että enpä vaivaa ketään näillä ongelmilla.

Maaret Kallio kirjoittaa jaksamisesta ja avun pyytämisestä jossain tekstissään. Hän muotoilee ajatuksiaan muun muassa niin, että joskus kaikkein reippain voikin olla välillä kaikkein väsynein. Kaikkein vaivattomin lapsi voikin kaikkein huonoimmin tai mielettömän mukava ja auttavainen ystävä onkin sisällään ihan yksinäinen.

 

 

Lopuksi on todettava, että aina kannattaa kysäistä: 

Mitä sinulle oikeasti kuuluu?

Lähteet: Ls 12.4.

Muumilaakson tarinat 

Maaret Kallio